Lapsena inhosin lapsille tarkoitettuja virsiä. Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen. Onpa taivaassa tarjolla lapsillekin.
Aikuisena olen ymmärtänyt, mikä niissä ärsytti. Ne katsovat lasta ylhäältä päin, vähätellen. Niissä lapsi on vähäarvoinen, mutta jopa lapselle on taivaassa tarjolla valkoiset vaattehetkin. Jeesuskin antoi lasten tulla tykönsä.
Koska en tuntenut olevani arvoton enkä mitätön, minua otti päähän, että oli pakko veisaten nimittää itsensä sellaiseksi.
Sen sijaan pidin paljon Immi Hellénin eläinrunoista. Kuinkahan usein minut on laitettu lausumaan runoja koulun juhlissa ja kaikenlaisissa tapahtumissa.
Katsopas kummaa, virkkoi Miiri, siinäpäs vasta on lystikäs hiiri.
Hyvää huomenta Punahilkka, miltä se maistuu kahvitilkka.
Hiiripä naapurit kutsui kestiin, lattiat laastiin portaat pestiin.
Metsikkö puoloja punanaan kutsuvi poimijoita.
Ei saa silmiä räpyttää, ei saa päätänsä kääntää.
Tässä on taulut, tässä on sienet, tässä on opissa ystävät pienet.
Mielirunojani oli pitkä tarina, jossa heit oli viisi, mummo ja ukki, Maija-tyllerö ja nukke-lyllerö ja viides oli vallaton kilipukki. Maija laittaa nukkensa ratsastamaan kilillä, mistä seuraa katastrofi.
Kili kippas kuin ukonnuoli
nukke töksähti
maahan möksähti
Maija parkui: Se kuoli!
Kyllä se virkoo, arveli kili,
suuhunsa sieppasi,
ilmahan kieppasi,
voi sua hulivili!
Kuoreveden kotiseutumuseolla vietettiin 11.6. paikkakunnalla 1861 syntyneen Immi Hellénin juhlaa. Siellä esiintymistä varten luin hänen koottuja runojaan ja hämmästyin, miten monet niistä osaan edelleen ulkoa ja miten paljon niitä on, yli tuhat. Vielä enemmän hämmästyin, kun oivalsin, että Immi Hellén on sanoittanut suuren osan niistä lastenlauluista, joita meille kansakoulussa opetettiin.
Pieni nokipoika vaan uunin piippuun kohoaa.
Niityllä sirkka viulua soittaa.
Kas kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla.
Koivun latvaan korkealle teki peippo pesän.
Kello löi jo viisi, lapset herätkää.
Kellot kaikaa, kellot temppelin.
Ja hyvänen aika: Jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulastaan. Sekin on Immin. Olen luullut sitä kansanlauluksi.
Immi oli 1800-luvun ihminen. Miten ihmeessä lapsettoman opettajan kirjoittamat eläinrunot toimivat vieläkin? Vasta kymmenisen vuotta sitten julkaistiin hänen tunnetuimmista eläinrunoistaan Karoliina Pertamon nykyaikaisesti kuvittama kirja Hyvää huomenta, Punahilkka.
Hellenin runot eivät katso lasta ylhäältä päin, vähätellen, vaan silmän tasalta. Eläinrunoissa on aina tarina ja luonteita. Hiiriä pyydystämässä-runossa on sekä kissalla että koppakuoriaisella luonne! Kuten myös edellä mainitulla kilillä tai aamukahvia nauttivilla kanalla ja kukolla.
Runoissa on myös huumoria, joka ei ole päälleliimattua vaan vaatii hoksaamista. Hellenin runot eivät vähättele lapsen älyä ja lapsi kyllä hoksaa, miksi koppakuoriainen, kana tai kili ovat humoristisia. Se oivaltamisen hetki on kallisarvoinen.
Ikävä kyllä, Immi Hellen on sanoittanut myös aamuhartauksien laulun, jota inhosin syvästi. Mä olen niin pienoinen, pienoinen aivan, sä suuri ja mahtava isäni taivaan. Ehkä annan anteeksi, koska Immi on sanoittanut myös Suojelusenkelin eli Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Klassikko, joka soi ja jota lauletaan edelleen ja josta kukaan ei enää muista, kuka sen on sanoittanut tai säveltänyt. Sanat ovat siis Immi Hellénin ja säveltäjä on P.J. Hannikainen, 1898.
Sain juhlista Kirsti Hietaselta vielä lystikkään hiirenkin, joka poseeraa kuvassa.
PS. Puhuin juhlisssa paitsi lastenrunoista, myös lapselle lukemisen tärkeydestä. Samoja ajatuksia löytyy aiemmasta bloggauksesta otsikolla Iltasadun ihme. Sen voi siis lukea tämän täydennykseksi.
