Olen kirjoittanut kirjan kansalaissodasta, sisällissodasta, veljessodasta, kapinasta, vapaussodasta, vuoden 1918 tapahtumista – nimiähän riittää. Ja kertomuksia. Romaani Lahtarit ilmestyi 27.tammikuuta, kun sodan alkamisesta on kulunut tasan 99 vuotta.

Eikö sisällissotakirjallisuutta ole tarpeeksi? Eikö Linna sanonut Pohjantähti-trilogiassaan oleellisimman?

Kaiken lisäksi olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, punaisten aseellisia naiskaarteja käsittelevän Veriruusut. Kirjan jälkeen valkoisen puolen kohtalo jäi kiusaamaan mieltäni, varsinkin kun silloin 2008 Vapriikin Tampere 1918 –näyttelyn valokuvasta tunnistin pohjalaisen paappani ja tajusin vasta silloin, että kansalaissota ja siihen liittyvä vaikeneminen ja häpeä ovat koskettaneet myös minun sukuani. Mitä isoisälleni ja hänen kaltaisilleen pojille tapahtui sotaretkellä Suomen halki?

Sympatia lankeaa helposti hävinneelle punaiselle puolelle, varsinkin kun tietää, miten julmasti punaisia sodan jälkeen kohdeltiin. Mutta mitä tapahtui voittajille?

Kun tein taustatyötä romaaniin, oivalsin kaksi asiaa.

Ensinnäkään sota ei ollut raakaa vasta silloin, kun hävinneisiin kohdistettiin pöyristyttävän julma kosto summittaisine teloituksineen ja vankileireineen. Sota oli barbaarista alkupäivistään lähtien. Venäläissotilaita hukutettiin mereen ja saappaat jätettiin avannon reunalle voitonmerkiksi. Antautuneita punakaartilaisia joukkoteloitettiin taistelujen jälkeen. Ammuttiin omia, vahingossa ja tahallaan.

Miehet raaistuivat kolme kuukautta kestäneen sodan ajan ja toukokuun alussa voitonhuuma ja humala huipentuivat kahteen pöyristyttävään joukkoteloitukseen. Vappuna lahdattiin yli kaksisataa venäläissyntyistä siviiliä vallihautaan Viipurissa. Monet heistä kannattivat valkoisia ja riemuitsivat näiden saapumisesta. Nuorimmat ammutut olivat 12-vuotiaita ja heidän ainoa virheensä oli venäläisyys tai venäläinen sukunimi. Samaan aikaan, toukokuun alkupäivinä, teloitettiin Hennalassa yli kaksisataa naista ja tyttöä, heistä nuorimmat 14-vuotiaita. (Kiinnostuneille vinkkaan Teemu Keskisarjan kirjan Viipuri 1918 ja Martti Backmanin Harriet ja Olof sekä Marjo Liukkosen tutkimuksen Hennalan naismurhat tai Tauno Tukkisen tutkimukset.)

Toinen oivallukseni oli, että hurmahenkinen tapa kertoa vapaussodasta on estänyt sodan voittajapuolta käsittelemästä traumojaan ja koteloinut ne. Kun vapaussotakirjallisuus on luonut myyttiä isänmaallisesta taistelusta, jossa jalot urhot Vaasan marssia laulaen lyövät vihollisen, joka pakenee sekasortoisena laumana heittäen aseensa, ei tämä kerronnan tapa ole jättänyt tilaa purkaa ahdistusta tehdyistä pahoista teoista. Valkoisilla ei ole ollut mahdollisuutta kertoa todellisista kokemuksistaan saati katua tekojaan.

Kun teloitettuja oli 17.000, se tarkoittaa, että teloittajia oli enemmän. Keitä he olivat? Osa oli saksalaisen sotilaskoulutuksen ja itärintaman kovettamia jääkäreitä – ja hekin olivat Saksaan lähtiessään toiveikkaita ja idealistisia – osa ruotsalaisia vapaaehtoisia, mutta suurin osa oli muutaman viikon sotilaskoulutuksen saaneita tavallisia poikia ja miehiä.

Traumoista todistaa, että teloituksista ei puhuta rivimiesten muistelmissa suoraan vaan kaunistellen tai rehvakkaasti. Punaiset ja venäläiset ”saivat ansaitsemansa rangaistuksen”, ”kokivat heille kuuluvan kohtalon”, ”tehtiin vaarattomiksi” tai ”lähetettiin toiseen esikuntaan”, ”saivat lopulliset leipäkortit”, ”lasketeltiin matalaksi rumimmasta lähtien”.

Olen jo ehtinyt saada kommentteja, että olen kirjoittanut aiheesta väärin ja sukupuolenikin on sotakirjallisuuden kannalta väärä. Vastaan, että onpa ollut sata vuotta aikaa kirjoittaa aiheesta oikein. Silti näiden nuorten valkoisten miesten tarinaa ei ole kerrottu. Tiedossani ovat vain Antti Tuurin Kylmien kyytimies ja Risto Nurisalon August.

Sukupuolinäkökulmaan en jaksa ottaa kantaa. Näitähän riittää. Olet mies, et voi tietää, miltä naisesta tuntuu. Olet nainen, et voi tietää, miten mies toimii. Olet tämän ajan ihminen, et voi tietää, mitä ihmiset ajattelivat neljä sataa vuotta sitten. Harjoitat ruoja kulttuurista appropriaatiota. Olen jopa ylimielisyydessäni kuvitellut hevosen ajatuksia täysin vailla omakohtaisia kokemuksia hevosena elämisestä.

Minusta tuntui, että isoisäni kaltaisten tietämättömien ja kokemattomien nuorten miesten kolmen kuukauden sotaretki oli vielä käsittelemättä. Otin selvää niin hyvin kuin pystyin ja kirjoitin niin hyvin kuin pystyin. Tein sen omalla ajallani ja vaivallani, tosin veronmaksajien rahoja käytettiin projektiin puolitoista tuhatta euroa kuussa eli apurahan verran.

Tommy Tabermann sanoi, että kirjallisuus on demokraattista. Kenenkään ei ole pakko kirjaa lukea. Se lukee, joka haluaa ja keskenkin saa jättää. Lukeminen on vapaata.