Käsikirjoituksen vaiheet aiheuttavat odottamattomia tunneaaltoja.

Kun olen saanut valmiiksi ensimmäisen version, tunnen suurta helpotusta, iloa ja tyytyväisyyttä. Tein sen. Pääsin maaliin asti. Se on tuossa. Suuri urakka on tehtynä, nyt on jotain, minkä pohjalta voi jatkaa. Tiedossa toki on, että kyseessä on vasta ensimmäinen versio, mutta se ei kuitenkaan himmennä riemua ja rinnan keveyttä. Eräänlaisia henkisiä harjakaisia siinä kirjoittaja viettää.

Toisen version valmistuessa tunnetila onkin aivan toinen.

Kun kakkosversio on lähettämiskunnossa tai viimeistään sillä hetkellä, kun se on kustannustoimittajalle sähköisesti singahtanut, iskee sekä musertava väsymys että häpeä. Mitä olenkaan mennyt tekemään? Olen paljastanut itseni kaikille! Tuskanhiki valuu pitkin selkää. Kuin olisin tehnyt jotain paitsi sopimatonta, myös naurettavaa ja typerää, nolannut itseni ihmisten edessä. Riisuutunut paljaaksi. Ollut hävytön. Kertonut hölmöimmät haaveeni ja lapselliset tunteeni. Luullut itsestäni jotakin, mutta kyllä kohta totuus paljastuu.

Siinä sivussa saatan myös jonkin verran vihata käsikirjoitustani, joka on aiheuttanut kirjoittajalleen kaiken tämän vaivan ja työn, mutta antanutkin palkkioksi häpeän ja yleisen pilkan kohteeksi joutumisen. Sillä hiljaa mielessäni olen vakuuttunut, että tästä seuraa jotain kauheaa tai naurettavaa, pahimmassa tapauksessa sekä kauheaa että naurettavaa.

Ehkä nämä kummalliset paljastumisen ja häpeän tunteet – joille onneksi järki esittää vastaväitteitä – johtuvat kirjoittamisen intiimisyydestä. Vaikka en kirjoitakaan omista kokemuksistani, tekstiin valuu kuitenkin (suonette patetian anteeksi) sydänverta. Kirjoittaessa samaistuu, on samaistuttava, henkilöihinsä, tunnettava heidän tunteitaan ja ajateltava heidän ajatuksiaan. Siksi tuntuu kuin kertoisin itsestäni ja omista tunteistani. Niin tapahtuu tietysti myös suoremmin. Tunnemyrskyjä tai syvimpiä toiveita kuvatessaan kirjoittaja etsii vertauskohtaa omista kokemuksistaan. Kun kerron, miten henkilöni pettyy karvaasti toiveissaan, kaivan muististani hetkeä, jolloin itse koin unelmien romahtamisen. Tilanne oli toinen, mutta tunne jotain samankaltaista.

Luultavasti tästä johtuu kauhistus siitä, että on paljastanut sisimpänsä kenelle tahansa, joka viitsii kirjaa lehteillä. Mutta mistä tulee varma vakaumus, että on menetellyt naurettavasti ja saa osakseen ivaa? Kokemushan kertoo, että näin ei tapahdu – ainakaan yleensä. On toki tapauksia, joissa kriitikko tai kollega on katsonut asiakseen teoksen ja etenkin sen tekijän henkilöön menevän pilkkaamisen, mutta ne ovat onneksi poikkeuksia. Yleensä tulee kohdelluksi asiallisesti, jopa myötätuntoisesti.

Kirjoittaessa on pakko olla hybriksen vallassa, jotta jotain valmiiksi tulee. Täytyy uskoa itseensä ja tekemiseensä raudanlujasti. Epäilykset on vaimennettava. Sivuilleen ei saa vilkuilla, pitää mennä eteenpäin kuin ravihevonen laput silmillä. Kyllä tämä valmistuu ja siitä tulee hyvä! Hallitsen tämän! Osaan! Kirjoitan hyvin! Näettepä vielä!

Luja luottamus omaan kirjoittamiseen auttaa puurtamaan tekstin valmiiksi asti. Kun käsikirjoitus on valmis, pöhöttynyttä itseluottamusta ei enää tarvita ja niinpä se puhaltuukin tyhjäksi kuin ilmapallo realismin palatessa retkiltään. Tapahtuu heilahdus toiseen äärisuuntaan, varmuus rapisee ja itseluottamus sulaa. Seurauksena ovat nolouden tunteet ja perisuomalainen tai ainakin peritamperelainen tunnekuvio: “älä ny rupee luuleen liikoja ittestäs, ettei sitte tulis pettymystä”.

Mikä on tuhoisaa kansanperinnettä ja sietää tulla heitetyksi historian romukoppaan, sillä vain itseensä ja kykyihinsä luottava ihminen saa jotain aikaiseksi. Jos kirjoittamisen urakassa itseluottamus turpoaa liiaksikin, olkoon niin, kyllä se nopeasti palautuu normaaliin muotoonsa.

Joten ei, et joudu naurunalaiseksi. Olet vain saanut kakkosversion valmiiksi.

Kolmosversion tunnetila onkin sitten suru. Siitä joskus toiste.