Kustantamot eivät nykyään juuri järjestä julkistamistilaisuuksia, ellei kyse ole mediaa poikkeuksellisen paljon kiinnostavasta kirjasta. Sellaiset ovat tavallisesti poliittisia muistelmia tai tietoteoksia, ylen harvoin romaaneja.

Kirjailijat järjestävät siis julkkarinsa itse. Olen ollut havaitsevinani, että entistä useammin. Ehkä juuri siksi, että ne ovat kotoisia ”julkkareita”, harvemmin juhlallisia ”julkistamistilaisuuksia”.

Joku pistää pystyyn juhlat ystäville, kotonaan, kapakassa, kahvilassa tai ravintolassa. Moni toteuttaa pienen tilaisuuden kirjakaupassa tai kirjastossa.

Yhtäkaikki, olen muuttunut julkkareiden kannattajaksi.

Ei tullut mieleenikään juhlistaa julkkareilla kahta ensimmäistä romaaniani, koska kirjan julkitulo oli ja on edelleen ahdistava hetki. Kirjalaatikon mukana tuntuu taloon tunkeutuvan ankeus ja kaiken häviö. Minusta ei ollut mitään syytä juhlia sellaista murheen päivää. Itkijäiset olisivat olleet paremmin paikallaan, sillä kaikki on turhuutta ja tuulen tavoittelua, varsinkin omat kirjalliset pyrkimykset.

Kun kolmannen romaanin, Pyövelin, kohdalla – kollegoiden esimerkin voimasta – vietin julkkareita, huomasin yllätyksekseni, miten hyvää ne tekivät. Ne kevensivät ihmeellisesti ahdistusta ja nostivat mielialaa kirjanjälkeisestä apeuden alhosta.

Kannustan voimakkaasti julkkareiden pitämiseen.

Kirjan kirjoittaminen on pitkää ja hidasta, yksinäistä nysväämistä. Käsikirjoituksen kanssa painiskellaan vuosi tai kaksi, joskus kauemminkin. Kun kirja tulee julki, suunta vaihtuu yksityisestä julkisuuteen. Kirja astuu kenen tahansa luettavaksi, keskusteltavaksi tai arvioitavaksi. Se mikä on kuulunut vain kirjoittajalle, onkin nyt kenen tahansa omaisuutta. Tämä käännekohta on hämmentävä, ja suunnistautumisessa julkkarit auttavat.

Niiden hyvää tekevä vaikutus lienee siinä, että ne merkkipaaluttavat urakan päättymisen ja toisenlaisen elämänjakson alkamisen. Kirja on nyt tehty. Se esitellään kuin lapsi ristiäisissä suvulle ja ystäville. Julkkarit saavat kirjoittajan mielen tajuamaan, että yhdelle vaiheelle on pantu piste ja on astuttava uudelle polulle. Ne ovat myös tapa kiittää itseään tehdystä työstä.

Julkkarit ovat myönteinen tilanne. Sinne tulevat ystävät ja tutut suopealla mielellä. Se on hetki, jolloin kirjoittajaa kannustetaan ja kehutaan, nostetaan maljoja, taputetaan selkään, halataan ja ojennetaan kukkia. Kirjoittaja saa olla hetken ystävällisen huomion keskipisteenä ja tankata tukea sekä kiitoksia. Onnellista on havaita, ettei ole yksin maailmassa.

Täysi tankki ystävällisyyttä ja tukea on hyvinkin tarpeen tulevina kuukausina, kun kritiikkiä ilmestyy tai ei ilmesty lainkaan.