Blogissa on ollut hiljaista kuukauden verran. Se ei kerro lusmuilusta vaan erittäin tiiviistä keväästä. Olen kirjoittanut näytelmää Erottaja 1917-18 yhdessä Heini Tolan kanssa. Näytelmä tulee ensi-iltaan teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä 12.9. Täällä lisää esityksestä: https://www.avoimetovet.fi/tulossa/erottaja-1917-18/ ja Heini kertoo kirjoitusprosessistamme täällä: https://www.avoimetovet.fi/blogi/1347/
Lisäksi vanhuudenhöperyyksissäni rupesin viime syksynä opiskelemaan TAMK:ssa tullakseni käsikirjoittamisen maisteriksi englannin kielellä. Työtä ja aikaa siihen on mennyt, mutta puolivälissä olen. Ehkä vielä pääsen päämäärääni, niin että kuolinilmoitukseen saan tittelikseni ”yhteiskuntatieteiden ja taiteen maisteri”. Opiskelu kannattaa aina. Tarraudun sananlaskuun, ettei vierivä kivi sammaloidu.
Lahtarit on saanut hämmästyttävästi julkisuutta ja huomiota, joita en odottanut. Se on ollut tietenkin mieluisa asia. Kirjoja ilmestyy paljon, hyvätkin kirjat jäävät katveeseen ja kuten monessa paikassa ja monesta suusta on todettu, lukijoiden ja kirjojen kohtaaminen on sattumanvaraista. (Olisiko mahdollista saada aikaan kaikkien kustantajien yhteinen nettisivusto?) Julkisuutta ei voi hallita, ja se on arvaamaton.
Ensimmäinen kansalaissotaa käsittelevä romaanini, Veriruusut, meni vuonna 2008 ohi erittäin vähäisellä huomiolla. Vaikka toinen puoli romaania sijoittuu Tampereelle, mikään taho kotikaupungissani ei aiheesta kiinnostunut. Toki sain esiintymiskutsuja muualle Suomeen, Tampereelle en. Vasta kun Pekka Saaristo teki romaanista talvisen ulkoilmaesityksen Suomen Teatteriopistoon, median kiinnostus heräsi. Nyt romaanin pohjalta valmistetaan ensi tammikuuksi musikaali Työväen Teatteriin, tekijöinä Sirkku Peltola, Heikki Salo ja Eeva Kontu. Minulla kirjailijana ei ole uuden taideteoksen syntymisen kanssa muuta roolia kuin olla alkutuottaja ja hyvä niin; en ole tuntenut halua enkä tarvetta puuttua musikaalin kehittelyyn vaan olen sanonut antavani uusille tekijöille vapaat kädet. Täällä on hankkeesta enemmän:
Haastattelut ja esiintymiset ovat iloinen ja mieluinen asia, mutta aikaa ja voimia niihin menee. Olen toimittajana haastatellut satoja ihmisiä ja aina kävi samoin: tunnin tai kahden henkilöhaastattelu oli niin intensiivinen tapahtuma, että sen jälkeen haastattelija oli jokseenkin poikki eikä ajatus kulkenut. Nyt olen kokenut, että aivan sama koskee haastateltavaa. Jos haastattelu on puoliltapäivin, aamupäivä menee virittäytyessä: mietin, mitä haastattelija mahtaa kysyä ja pyörittelen mielessäni, mikä omasta mielestäni on tärkeätä saada sanotuksi. Jos haastattelijalla on mukanaan kuvaaja, pitää föönata hiukset ja meikata. Kuvaukseen ja haastatteluun täytyy keskittyä. Kun ne on tehty, olen tyhjä ja voimaton.
Esiintymiseen pitää valmistautua. Vaikka pohja voi olla sama – esimerkiksi tänä keväänä useimmiten Lahtarit eli kansalaissota valkoisen puolen kannalta – jokainen esiintymistilanne on omanlaisensa. Yleisöt ja tilanteet ovat erilaisia, kirjakauppakeikka on eri juttu kuin esitelmä asianharrastajille. Se pitää ottaa huomioon suunnitelmissa. Esiintymiseen pitää matkustaa, ja hyvä on olla ajoissa paikalla. Takaisinkin on syytä palata. Ja sen verran esiintymistä jännitän, että mittaviin henkisiin suorituksiin en samana päivänä kykene. Yleisötilaisuus vie yleensä aikaa enemmän kuin työpäivän verran.
Yleisölle puhuminen on hyvin palkitsevaa. On kohottavaa tavata ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta ja historiasta. Jotkut ovat suorastaan lukeneet kirjan. He ovat tulleet tilaisuuteen varta vasten. Arvostan sitä. Sellaiset tilaisuudet lisäävät luottamustani sivistyksen säilymiseen.
Sitä paitsi esiintyessäni tapaan usein ihmisiä, joiden kanssa elämänpolkumme ovat ristenneet monta kymmentä vuotta sitten. Se on mukavaa, mutta tähän niksipirkkaa: olkaa kilttejä ja säästäkää minut häpeältä. Kertokaa nimenne tai vinkatkaa edes, mistä tuttavuutemme on peräisin. Olemme kaikki kolmessa- tai neljässäkymmenessä vuodessa muuttuneet sen verran, niin että iloinen kysymys ”Muistatko minut?” saattaa minut nolouden valtaan, kun on tunnustettava, että en tunne enkä muista. On jännittävä ilmiö, kuinka avainsana saa suomut putoamaan silmiltä ja äkkiä näenkin edessäni sen kymmenvuotiaan, jonka kanssa istuimme samassa pulpetissa ja ihmettelen, kuinka en heti häntä tuntenut.
Joskus yleisön kanssa syntyy syvä yhteisymmärrys ja luottamus, joskus kohtaaminen on pinnallisempi. Aina kuulijat antavat energiaa mutta esiintyminen vie voimat.
