Ilman varjoa ei ole kauneutta

eli ovenkahvasta Nummisuutareiden kautta tyhjyyteen

Korkealentoinen otsikko on Junichiro Tanizakin kirjasta Varjojen ylistys. Se on pieni kirjanen, mutta arvelin sen olevan syvällinen. Hämmennyin, kun Tanizaki aloittaa filosofiset mietteensä kehumalla japanilaista ulkohuusia, joka ei saa liian siisti mutta ei liian sottainenkaan täyttääkseen japanilaisen estetiikan vaatimukset.

Tanizaki esittelee japanilaista varjojen estetiikkaa ja pitää sitä parempana kuin länsimaalaisten hillitöntä pyrkimystä kirkkauteen ja valoisuuteen. Hänen mielestään kynttilät ja öljylyhdyt ovat parempia kuin sähkölamput. Metalliesineissä pitää olla likaa ja patinaa, siten ne ovat kauniimpia kuin kirkkaat. Länsimaalaisilla on käsittämätön himo kiillottaa esineet hohtaviksi, hioa pois töhnä ja patina, jotka tekevät esineestä kauniin.

Minulla on apukeittiössä messinkinen ovenkahva, jossa on likaa ja tahmaa melko lailla. Olen jo pitempään miettinyt, ihan totta, pitäisikö minun kiillottaa se ja puhdistaa tatina vai antaudunko ylistämään varjoja. Tanizaki vaivaa minua pahasti tässä kysymyksessä.

Sen sijaan kiillotin takan edessä olevan lattiaa suojaavan kuparilevyn. Pitkään aikaan en voinut sitä tehdä, sillä kuparilevyssä oli pari läiskää, viimeiset muistot eli varjo kissastani Tinkestä, jolta viimeisinä aikoina lirahti vähän sinne ja tänne, myös sen levyn päälle. Kissanpissasta tuli kaunis, syvän turkoosi läiskä. Varmaan japanilaista estetiikkaa, jonka nyt olen hangannut pois kuin puuhakas ja sävyjä tajuamaton länsimaalainen ainakin.

Tanizaki miettii valoa ja varjoa aivan konkreettisesti, mutta niitä voi luonnollisesti ajatella vertauskuvallisesti ja niin aion nyt tehdä. Unohdan apukeittiön ovenkahvan.

Tunnettu seikka on, että komediaa tehdään synkistä aiheista. Koomisuutta ei synny, ellei valon, sen naurun, vieressä ole tumma varjo. Haen esimerkin Kiveltä, Nummisuutarit, joka on komedia. Suutarin vähän yksipiippuinen poika lähtee kosimaan mutta suunniteltu morsian viettääkin häitä aivan toisen miehen kanssa. Kun Nummisuutareita hiukan pöyhäisee, niin varjo sieltä nousee. Nuori mies uskoo saavansa rakkautta ja mikä vielä oleellisempaa, hän uskoo olevansa rakkauden arvoinen, että häntä voi nainen rakastaa. Hänen elämässään on tulevaisuuden, rakkauden ja seksin toivoa. Kuinka käy? Kaikki nämä ihmiselämän perustavanlaatuiset haaveet murskaantuvat ja nuori mies lankeaa surussaan päihteisiin ja väkivaltaan. Ja me nauramme kylkemme kipeiksi.

Varjo häilähtelee usein kirjoitetun tekstin rivien välissä tai niiden takana, vain aavistettavana, alatekstinä, mutta varjo on läsnä myös kuvataiteessa, joskus suoraan, mutta vaikuttavampi varjo ei ole itsestään selvä julistus vaan piilotettu. Rembrandtin töissä on aina myös varjo. Schjerfbeckillä on surun varjo. Hugo Simbergillä on, Magnus Enckellillä.

Valoa ja varjoa voi ajatella myös julkisuuden valokeilan kautta. Mihin julkisuus valokeilansa suuntaa? Millainen taide nousee valoon, mikä jää varjoon?

Valoon nousee usein se länsimainen ja varjoihin jää japanilainen. Valoon nousee julkisuuden henkilö, joka kirjoittaa tunnustuksellisen kaunokirjallisen teoksen. Kymmeniä tuhansia seuraajia haravoinut somevaikuttaja saa kustannusopimuksen kirjoitti hän sitten mitä tahansa. Monimutkaisen, vaativan rakenteen ja hienon kielen kehitellyt kirjailija saa hylsyn, koska hänen korkeatasoinen tuotoksensa on liian vaikea. Se ei puhuttele suuria lukijamääriä, se puhuttelee niitä jotka ymmärtävät eikä heitä ole paljon.

Sen vuoksi myös runous jää usein varjoon. Vaikea jää varjoon. Volter Kilven tuotanto todistaa, että vaikea voi nousta valoon, ainakin valon laidalle. Hänhän itse arveli, että vasta tulevat sukupolvet häntä ymmärtävät ja niin myös on käynyt. Kilpi ei ole vanhentunut. Myös hyvä runous pysyy ja löytää lukijoita ja lausujia vuosikymmentenkin jälkeen.

Volter Kilven on täytynyt luottaa itseensä ja tekemiseensä lujasti kirjoittaessaan. Hän on tiennyt, ettei aikalaistensa tunnustusta saa ja silti hän on jääräpäisesti kirjoittanut niin kuin on oikeaksi katsonut.

Tätä aasinsiltaa pitkin pääsen seuraavaan kohtaan eli luovan tekemisen valoon ja varjoon.

Valossa on valmis työ. Kirja, sävellys, maalaus, tanssi, teatteriesitys. Sen valmistamisen prosessi jää varjoon.

Luovan työn alussa pitää tekijällä olla turvonnut ego, paisunut itseluottamus. Taiteilijan pitää paistatella omahyväisyytensä valossa. Rottien pyhimys-romaanissani ikääntyvä maalari Andreas neuvoo nuorempaansa, että työn alkaessa maalarin on oltava korskeutta täynnä ja raudanlujasti luotettava itseensä, muuten työstä ei tule mitään.

Kyllä se pullistunut usko itseen työn valmistuessa puhkeaa kuin ilmapallo ja varjot hiipivät, mutta alussa tarvitaan raudanlujaa itseluottamusta.

Mietin sanaa luominen. Jumalaa kutsutaan myös Luojaksi. Jumala on luonut maailman. Taiteilijakin luo maailmoja. Luominen tarkoittaa, että tehdään jotain uutta, jotain, mitä ei ole aiemmin tehty. Taiteeseen kuuluu, että taiteilija yrittää ylittää itsensä, hän ei voi nikkaroida samaa saapasta yhä uudelleen. Hänen pitää tehdä jotain, mitä ei vielä edes osaa tehdä.

Rottien pyhimyksessä maalarin ammatin makuun päässyt oppipoika perääntyy työstä, sillä häntä alkavat vaivata epäilykset. Kun ihminen luo, hän asettaa itsensä Jumalan veroiseksi luojaksi ja se on synti. Ihminen ei saa eikä voi olla luoja. Oppipoika pelkää, että sellaisesta korskeudesta seuraa jumalallinen kosto. Siksi hän  luopuu maalaamisesta.

Luovasta työstä tunnen tietenkin parhaiten kirjoittamisen ja teatterin, mutta kaikessa luovassa työssä on samoja piirteitä ja vaiheita, valoa ja varjoa. Luova työ ei ole vain taiteellista työtä. Kun insinööri keksii uutta, tutkija tutkii tai kokki kehittelee ruokalajia, se on luovaa työtä. Luulen, että huippusuorituksiin pyrkivät urheilijat kokevat samaa. Todennäköisesti luovaan työhön lähtee myös rekkakuski, joka kuljettaa valtavaa ajoneuvoaan Euroopan läpi vaikkapa Ukrainaan.

Luova työ on ihanaa. Kirjoittaminen on tervehdyttävää ja kaikkien pitäisi kirjoittaa. Tai jos ei halua kirjoittaa, voi maalata, soittaa, tanssia. tai laulaa kuorossa – kuorolaulu on maailman halvin ja terveellisin harrastus, sanoo kuoronjohtaja Pekka Asikainen, joka tietää, mistä puhuu.

Kirjoittamisen syistä kirjailija ja runoilija Juha Siro sanoo hyvin: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain, mitä ei muuten kykene löytämään.”

Kirjoittaja keskustelee itsensä kanssa. Taiteilija koettaa saada sanoiksii tai kuviksi jotain mitä aistimme eivät voi tavoittaa tai tavoittavat huonosti, sanoittaa hetket ja tunnelmat – tässä Volter Kilpi on mestari.

Kirjoittaja ei pääse koskaan helpolla, eivät ainakaan minun kaltaiseni kirjoittajat, joille henkilöhahmot ovat tärkeitä. Rottien pyhimyksessä maalarin pitäisi maalata ristiinnaulitseminen, mutta se on vaikeaa ja vastenmielistä. Maalari Martinus kertoo, että kuvasta ei tule hyvä, jollei hän eläydy kidutetun tuskiin, mutta on kauheaa kuvitella naulojen lävistävän kädet ja jalat.

Kirjoittajan pitää katsella maailmaa henkilöidensä nahkojen sisältä, heidän silmillään, vaikka he olisivat millaisia sadisteja tai päinvastoin, vaikka heille ja heidän mielelleen tapahtuisi miten kauheita asioita. Ilman tällaista eläytymistä ei synny kaunokirjallisuutta. Toinen puoli on, että sellaiseen maailmaan sukeltaminen vetää mielen mukanaan syvyyteen. Kun on tekemisissä järkyttävien tunteiden, pahuuden ja kaiken syvän kanssa se vetää ihmisen varjoon. Ei se mielialaa valoon kohota.

Olen tehnyt useita romaaneja sodasta ja nyt viimeksi kirjoitin oopperalibreton isostavihasta. Kaikki terrori, kidutukset, murhat, elävältä polttamiset, raiskaukset ja barbaria, joka isonvihan aikana kohdistettiin suojattomiin siviileihin, veti mielen matalaksi. Keväällä oli vaihe, jolloin aloin tosissani pelätä sotaa enkä pystynyt syömään tai nukkumaan. Tilanne parani, kun ymmärsin, että kysymys oli kasautuvasta ilmiöstä. Isonvihan ajattelemiseen liittyivät tämän hetken sodat ja sodan uhkat ja vielä se seikka, että olen sodan kokeneiden ihmisten lapsi.

Yksi varjoisa hetki luovassa työssä on, kun se valmistuu ja se on annettava pois. Se ei ole minulle eikä monelle muullekaan riemun hetki, vaan vaikeaa ja siitä seuraa merkillinen tyhjyys, kuten teatterialan ystäväni kuvaili ensi-illan jälkeistä olotilaa. Tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunne on aivan looginen. Minulla on ollut pitkään, ehkä vuosia, työprojekti, johon olen pannut osaamiseni, ahkeruuteni ja aikani. Olen keskustellut työstä, se on edennyt etapista etappiin. On tullut vastoinkäymisiä ja konflikteja, mutta niiden yli on päästy. Työ on valmistunut ja lähtee luotani. Elämästäni irtoaa silloin suuri pala, siitä repeää osa. Se tekee kipeää ja jäljelle jää ammottava aukko.

Kyllä se aikanaan täyttyy, uusilla töillä, ihmisillä, tunteilla ja tapahtumilla, mutta tyhjyyden aika on sietämätön ja se pitää vain kestää. Ymmärrän, että siinä kohden voi tulla houkutus turruttaa viinalla tai muilla kemikaaleilla aivonsa ja tunteensa. Viina tuottaa kuitenkin runsaasti käytettynä alkoholismia ja alkoholismi on omiaan tuhoamaan luovan kyvyn. Niin päin se menee. Päihderiippuvuus on eri asia kuin luovuus. Jos runoilija juo aivojensa terävyyden ja tuhoutuu, tuho johtuu viinasta eikä runoudesta.

Luovalla työllä on myös tuhoava puoli.

Olemme lukeneet kirjoja, nähneet elokuvia ja teatteriesityksiä taiteilijoista, joilla on niin kiihkeä rakkaussuhde itsensä ja luomisensa kanssa, että läheisilleen he ovat hirviömäisiä puolisoita tai vanhempia. Luomisen kunnianhimon alle murskautuvat etenkin lapset. Hyvää draaman ja proosan aihetta on syntynyt, mutta oikeat, elävät ihmiset on syrjäytetty taiteen nimissä.

Ihan kotimainen Johan Ludvig Runeberg jo perusteli kotityranniutensa sillä, että hänen neroutensa on niin suuri, se pakottaa hänet itsekkääksi.

On taiteilijoita, jotka käyttävät itseensä rakastuneita naisia tai miehiä ikään kuin polttoaineena luomiselleen ja kun ihmisestä ei enää saa puristetuksi apuenergiaa, hänet paiskataan ongelmajätteenä sivuun ja etsitään seuraava.

Kun kunnian ja maineen jano kasvaa suuremmaksi kuin halu tehdä taidetta, se heittää mustan varjon tekijänsä ja hänen lähiympäristönsä ylle.

Luovuus voi olla tuhoavaa myös luovan työn tekijälle itselleen. Siitä on Claes Andersson kirjoittanut osuvasti. Psykiatrina hän osaa selittää ilmiötä.

Thomas Mannin klassikko Tohtori Faustus on kertomus luovan työn nurjasta puolesta. Nobelisti Mann oli omalle perheelleen tuhoava. Hänen kuudesta lapsestaan kaksi teki itsemurhan.

Luova työ on myös epäinhimillistä. Siinä voi käydä niin, että taiteilija yrittää enemmän kuin mitä osaa, puristaa itsestään liikaa. Ja toisaalta – juuri niin pitää taiteilijan tehdä, luoda jotain hienoa ja ennen kokematonta.

Teatterissa työskentelevä ystäväni sanoi hieman epämääräisesti yhden tuhoavan puolen olevan, ”kun ei ole rajoja”.  Luulen hänen tarkoittavan juuri sitä, ettei taiteessa ole rajaa: tule tähän asti, niin tulee hyvä. Taide on rajatonta.

Luovuuteen liittyvä alitajuinen, tiedostamaton ja suorastaan yliluonnolliselta vaikuttava juonne on saanut ihmiset kautta aikojen uskomaan, että taiteilija – tai tiedemies – on tehnyt sopimuksen itsensä paholaisen kanssa. Eihän ihmisen voimin kyetä tekemään niin ihmeellisiä luomuksia. Kyllä työssä on täytynyt paholaisen olla mukana. Varjoissa liikutaan, aivan selvästi.

Tietyllä tavalla niin onkin. Kun ihminen yrittää yli voimansa ja taitonsa, hän ylittää joskus sen, mikä on inhimillisesti mahdollista. Ehkä hän ottaa käyttöönsä aivojensa osia, joita ei normaalielämässä käytä. Ei ole harvinainen ilmiö, että kirjoittaja tai maalari ihmettelee tuotostaan: kuka tuon teki, minäkö? Kuka nousi varjoista auttamaan, paholainen, jumala, kosminen yhteistajunta vai oma alitajunta?