Olen eristyksessä. Päiväni venyvät ja vanuvat muodottomiksi. Aika tahmautuu, siitä ei saa kiinni. Viikosta on kadonnut  ryhti – en tiedä, onko maanantai vai keskiviikko. Siitä huolimatta, että kolmekymmentä vuotta olen ilman ongelmia tehnyt töitä kotona, näissä samoissa olosuhteissa. Olen silti etuoikeutettu, sillä kirjoitustyötäni voi erinomaisesti tehdä yksinään kotona.

Minun on joka aamu kirjoitettava itselleni tehtävälista, muuten haahuilen koko päivän saamatta aikaan mitään. Tehtävälistassa on naurettavia, mutta tuikitarpeellisia käskyjä: kävele ulkona! paista silakat ja tee perunamuusia! soita tädille!

En millään viitsisi laittaa ruokaa. Eilen karkotin nälkää kylmällä ohrapuurolla. Illalla söin pussillisen suffelipuffeleita, jotka ystäväni jätti lahjaksi postilaatikkoon. Hyvin menee.

Eristäydyn kiltisti turvaan virukselta, asun yksin omakotitalossa, välttelen kontakteja, lähetän messenger-viestejä tyttärelle Japaniin, pojan kanssa juomme skypessä virtuaalikahveja, ystävän kanssa perustimme dokumenttielokuvakerhon, joka kokoontuu viikottain sähköpostissa. Pesen käsiä, käytän hansikkaita ja  hengityssuojaa, kun käyn harvoin kaupassa. Yleensä tilaan elintarvikkeet kotiin.

Ei hermostuta eikä pahasti ahdistakaan, ainakaan tietoisesti. Mutta kummallisen kiihkeästi etsin koronauutisia ja etenkin sitä uutista, joka vielä ei ole sattunut silmiini: epidemia on laantumassa. Kummallisen raskaasti aamuisin laskeutuu tietoisuus rinnan päälle: se korona.

Poikkeustila on osoittanut minulle erittäin havainnollisesti, miten mukavia asioita normaalipäivissäni on: lukupiiri, vesijumppa, uiminen, yhdessähoilaaminen, kakkukahvit kavereiden kanssa, naisten kuukausittainen aamukahvitraditio, työväenopisto, pojan ja miniän kanssa lounastelu, kirjalliset tapahtumat, kirjasto, teatteri, viikonlopun elokuva ystävän seurassa, Välttilän reipashenkinen munataksi, Reko-lähiruokapiiri ja siellä romanialaissyntyinen Badea herkkuineen. Kaipaan tätä kaikkea.

Havaitsen seuraleikkien palanneen suomalaiseen yhdessäoloon. Mitä muuta ovat somen meemit kuin jatkoa pirtissä päreen käryssä käydyille arvoitusten kyselylle? Somessa kysellään 10 ammattia, joista yksi on feikki, 6 näkemääsi bändiä, joista yksi ei pidä paikkaansa, 10 urheilulajia, 10 ihmistä jotka olet tavannut ja niin edespäin ja niin edespäin, loppumattomia kysymyslistoja. Laita nuoruuskuvasi, kuvaa se mitä on juuri edessäsi, kerro mitä lemmikkisi tekee mutta kutsu häntä nimellä kollega, kuvaile itseäsi kirjojen nimillä.

Pirtin hämäryydessä ilman televisiota ja radiota kerrottiin tarinoita. Niin tehdään nytkin. Ihmiset kuvaavat someen laulamistaan, voimistelemistaan, soittamistaan, kissojensa ja koiriensa touhuja. Päivittäin nautin, kun näyttelijä Ella Pyhältö lausuu runoja facebookissa.

Ihailen opettajia ja vanhempia, jotka hoitavat etäopetusta. Kunnioitan terveydenhuoltohenkilökuntaa ylilääkäreistä välinehuoltajiin ja siivoojiin.

Ajattelen niitä perheitä, joissa on alkoholi- tai väkivaltaongelmia ja jotka nyt joutuvat elämään ahtaasti keskenään, ehkä vielä rahan puutteessa. Ajattelen niiden perheiden lapsia.

Murehdin yksinyrittäjiä, joita läheisissäni on paljon ja taiteilijoita, kahvilanpitäjiä, ravintoloitsijoita. Ajattelen tapahtumien järjestäjiä, joiden työ valuu tyhjiin.

Uskon esivaltaa ja teen niin kuin käsketään. Huomaan korona-ajan iskulauseeksi muodostuneen: Kyllä tästä selvitään.

Joka ilta televisio näyttää meille rivistöä, jossa seisovat nuoret, pätevät naiset selittämässä rauhallisesti, mihin toimenpiteisiin on ryhdytty ja mitä ohjeita kansalaisten tulee noudattaa. Tämä näky suorastaan liikuttaa minua. Muutenkin minua nykyään helposti itkettää. Valtionjohto on kovassa paikassa, eräänlaisessa sodassa, ja heidän pitää kestää ja jaksaa, vaikka ihmisiä ministeritkin ovat.

Jos rivissä seisoisivat pääministeri Juha Sipilä, vierellään sisäministeri Petteri Orpo, valtiovarainministeri Alexander Stubb, opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen ja oikeusministeri Antti Häkkänen, olisinko yhtä luottavainen ja uskoisinko esivallan sanaa?