Historiallisen fiktion kirjoittajan paras ystävä on tutkija. Usein arvellaan, että vietän paljon aikaa arkistoissa tai että olen varmaan haastatellut monia.

En vietä, en haastattele.

Haastateltavia 1600-luvulta tai edes sisällissodan ajalta ei enää ole. Onneksi on muistelmia, nehän ovat eräänlaisia haastatteluja.

Jos minun pitäisi aloittaa historiallisen romaanin kirjoittaminen etsimällä tietoa arkistoista, kirjan kirjoittamiseen menisi vuosikausia, jos nyt edes osaisin etsiä oikeaa tietoa oikeasta arkistosta.

Mutta siunatut tutkijat ovat istuneet vuosikausia arkistoissa, etsineet, peranneet ja tulkinneet. Minä saan nauttia heidän työnsä tuloksista. 

Linna-seminaarissa on pakko käsitellä Linnan ja Kannon yhtymäkohtaa eli sisällissodasta kirjoitettua fiktiota. 

Linnalla oli aikanaan se etu, että sisällissodan kokeneita oli vielä elossa. On mielenkiintoista lukea Juhani Syrjän kirja Juho 18, joka on biofiktio Syrjän isästä, ja verran sitä Pohjantähteen. Linnahan haastatteli Juho Syrjää romaaninsa taustatöissä ja Juhon sotakokemukset pulpahtelevat esiin romaanissa.

Minulla oli tietysti se este, että kuka ja mikä joku olematon Kanto on kirjoittamaan sisällissodasta, kun siitä on kirjoittanut Väinö Linna. Tästä häpeästä piti sitten vain mennä läpi, tuli mitä tuli.

Minulla oli etu, jota Linnalla ei ollut. Tutkimukset. Heikki Ylikankaan liikkeelle saattama Sotasurma-projekti poiki valtavasti uutta tutkimusta, uusista näkökulmista. Tutkijat tutkivat naissotilaita, kenttätuomioistuimia, tappajia, asejunaa, sodan alkamista, jääkäreitä, vankileirejä, lapsia sodan jaloissa, sairaanhoitoa, Kansanvaltuuskuntaa, punaista Suomen Pankkia. Valtavan paljon ilmestyi tutkimuksia paikkakunnista. Helsinki, Viipuri, Turku, Tampere, Valkeakoski, Kouvola, Kuusankoski, Pyhtää, Mänttä, Jämsä… Henkilöhistorioita ilmestyi suuret määrät niin punaiselta kuin valkoiselta puolelta. Itselleni ratkaisevan tärkeitä olivat Tuomas Hopun ja Varpu Anttosen tutkimukset Tampereen ja Valkeakosken naiskaarteista. 

Tutkimuksista löydän lähdeluettelot ja alaviitteet. Ne ovat kirjailjalle kullanarvoisia vinkkejä. Sieltä löydän tiedon, mikä kirja pitää lukea, missä arkistossa kannattaa käydä ja mikä mappi pyytää luettavaksi.

Naiskaarteja käsittelevän romaanini taustatöissä oli hauska törmätä Linnaan ja havaita, että ahaa, Väpikin kävi täällä.  Löysin Linnan esimerkiksi vankileirimuistelmista mutta yllättävästi myös saksalaisen Itämeren divisioonan komentajan Rüdiger von der Goltzin kirjasta, joka on nimetty ytimekkäästi ”Toimintani Suomessa ja Balttian maissa”. 

Syrjäntaan taistelun kuvauksen läpi häämöttää tämä kirja. Von der Goltz nimittäin vertaa naissotilaita Ranskan suuren vallankumouksen sankarittariin ja Linna pistää punakaartilaistytöt laulamaan Marseljeesia – on erittäin epätodennäköistä, että punakaartilaiset olisivat Marseljeesin osanneet.

Vaikka historiallinen fiktio on kuviteltua elämää, sen maailman pitää olla oikein. Tarkkuuteen on pyrittävä vaikka virheitä todennäköisesti sattuu, kun yksityiskohtia on niin suuri määrä. Sukkahousuja 50-luvulla, heinäkuhilaita joille talikolla nostetaan heinää tai 1800-luvun salarakas. Puhumattakaan nykyajan tavoista edellisille vuosisadoille sijoitettuina. Halataan estottomasti, kysellään ”onko sulla kaikki hyvin” tai hoetaan ”kaikki järjestyy kyllä, mä lupaan”. Minun silmääni tällainen töksähtää kipeästi ja pudottaa minut tarinan rattailta ainakin hetkeksi, immersio eli eläytyminen katkeaa.

Virheiden välttämiseksi olen pyytänyt jotakuta asiantuntijaa lukemaan käsikirjoituksen. En vaadi häntä faktantarkistajaksi, mutta asiantuntijan silmiin virheet osuvat. Viimeisimmästä käsikirjoituksestani löytyi esimerkiksi sininen muste, kun sen piti olla keskiajalla ruskeaa. Henkilöni teitittelivät ylempiään, vaikka niin ei tehty vaan sinuteltiin. Henkilöni myös ajelivat rattailla, mikä oli aika suuri virhe, sillä teitä ei ollut. Rikkaat ratsastivat, köyhät kävelivät, rattaita tai purilaita käytettiin harvoin.

Kirjailijan on osattava vaivatta liikkua menneessä maailmassa. Pitää tietää, miten pukeuduttiin, mitä syötiin, mitä ammatteja oli, miten liikuttiin, millaisia rahoja käytettiin, mikä oli kallista ja harvinaista, millainen oli oikeuslaitos, miten veroja perittiin, mitä sairastettiin, miten kuoltiin.

Kun maailma on kohtuullisessa määrin hallussa, sinne voi sijoittaa kuviteltuja henkilöitä toimimaan. Taustatyön jälkeen mielikuvitukselle jää riittävästi tilaa, sen voin vakuuttaa.

Olen kiitollisuudenvelassa tutkijoille, siksi käytän romaanin lopussa luetteloa tärkeimmistä lähteistä. En kaikista, niistä tulisi liikaa. En tee näin siksi, että haluaisin rehvastella lukeneisuudellani – sellaistakin on epäilty – vaan koska en halua väittää omakseni työtä, joka ei ole minun. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu, siis tutkijoille.

Usein tietokirjallisuus liikkuu varsin yleisellä tasolla, mutta kirjailija tarvitsee yksityiskohtia.

Tässä tulevat avuksi harrastajatutkijat, jotka ansaitsevat kiitoksen ja kumarruksen. Kunnioitan suuresti näitä sinnikkäitä yksilöitä, jotka tutkivat oman paikkakuntansa historiaa, selvittävät jonkun henkilön elämänkaarta, urheiluseuran tai työväenyhdistyksen historiaa. Mainitsen tässä yhteydessä Unto Kiiskisen, joka on sitkeästi selvittänyt Jokioisten historiaa sisällisodan ajalta ja kirjoittanut aiheesta useita omakustanteisia tietokirjoja. Ne ovat valaisseet sisällissodan ilmapiiriä ja kertoneet uskomattomia mutta tosia ja traagisia elämänkohtaloita. Unto ei ole ainoa.

Yksityiskohtia ja konkretiaa löytyy muistelmista. Niitä on Työväen Arkistossa, Kansan Arkistossa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa. Muistelmista kaikuu yksittäisen ihmisen ääni ja kokemus. Lahtareita kirjoittaessani ilahduin valtavasti, kun löytyi 30-luvulla kerättyjä valkoisen puolen sotilaiden muistelmia. Niissä oli kaipaamani konkretia, yksityiskohdat ja tunne.

Faktojen lisäksi kirjoittaja tarvitsee vaikeasti sanoiksi kääntyviä, aistimellisia asioita. Tosiasioita nekin ovat. Artikkelikuvassa on Hennalan rakennuksen seinä. Luodinreiät ovat syntyneet teloituksista. Seinä kertoo katsojalleen kammottavaa tarinaa.

Siksi kirjoittaja kulkee paikoissa ja katselee esineitä. Linnahan kulki Juho Syrjän kanssa taistelupaikoilla ja niillä olen kulkenut minäkin. Kirjoitettuani kaksi sisällissotakirjaa en enää katsele Tamperetta entisin silmin. Messukylän kirkontorni tai Kalevankankaan hautausmaa eivät ole enää vain kirkontorni tai hautausmaa. Keskustorilla näen vankijonot ja Raatihuoneen kellotaulun, jonka takana oli tyttöjen konekivääri. Löydän luodin iskemiä monessa paikassa. Rautatieaseman peltimakasiini luodinreikineen kertoi kylmää tarinaa.

Joskus tuntuu, että genius loci, paikan henki, on läsnä melkein yliluonnollisella tavalla. Hennalan kasarmit olivat paha paikka. Toinen kammottava paikka on Siikastensuon syrjässä oleva Valkeakosken naiskaartin joukkohauta, hiukan Hauholta eteenpäin. Ehkä oma mielikuvitukseni sijoittaa paikkaan tunteita ja tunnelmia. Toisinaan kuitenkin ajattelen, että paikoissa on jotain, jonka vaistomme tavoittaa, vaikka järkemme ei saakaan kiinni niin herkästä asiasta.

Tästä pääsen viimeiseen väitteeseeni. Kirjoittaja tarvitsee tiedon lisäksi vaistoa. Inuitito on kyky tehdä johtopäätöksiä hyvin vähäisistä ärsykkeistä ja se tapahtuu tiedostamatta. Järki ei riitä, ja fakta on liian vähän.

(Esitykseni Pirkkalaiskirjailijoiden Linna-klubissa 28.1.23)

Jälkikirjoitus: Olin väärässä Marseljeesin suhteen. Sekä Tiina Lehikoinen että TImo Malmi todistivat, että Marseljeesia on työväen tilaisuuksissa laulettu jo ennen suurlakkoa.