Blogissa on vallinnut hiljaisuus kuukauden ajan, ja sille on syynsä: versio neljä ja epätoivo. Tai ehkä toivottomuus?

Toivottomuus on passiivista ankeutta, masennuksen sängynpohjaa. Epätoivo on aktiivisempaa, siinä on jonkinlaista kahleiden tempomisen ja ulospääsyn etsimisen tunnelmaa. Toivottoman päässä on likainen tukka, epätoivoinen repii hiuksiaan.

Kirjoittajalle kumpikin laji tulee tutuksi.

Sattuneesta syystä silmäni pieni ja tarkka on osunut viime aikoina blogauksiin, joissa kirjailijat kertovat epätoivosta. Yksi kertoo, että kirjailijana on totuttava siihen, että ovi lyödään nenän edestä kiinni. Toinen suree kirjaansa, jota pitää merkittävänä sekä itselleen että yleisölle mutta joka sai vain vähän lukijoita eikä julkisuutta senkään vertaa. Palkittu esikoiskirjailija ihmettelee, miten esikoiskirjailijuus ei aiheuttanutkaan juuri mitään, tyhjyyden tunnetta lukuun ottamatta. Kirjailijaystävän kanssa kahvitellessa tiesimme kumpikin erittäin hyvin, mitä tarkoittaa kokemus ”tässäkö kaikki?”

Emme ole julkisuustyrkkyjä, mutta inhimillistä on toivoa, että oma pitkällinen yrittäminen tulisi jollakin tavalla huomioiduksi. Henkinen olalletaputus olisi tervetullutta.

Minulla ei ole asiallista syytä epätoivoon. Julkisuutta ja huomiota olen saanut kohtuullisen määrän; en huomattavaa julkisuutta, mutta en ole liioin jäänyt aivan katveeseen. Myyntimenestystä ei ole tullut, mutta painos myydään kuitenkin jotakuinkin loppuun ja romaanejani lainataan kirjastosta. Muutama ehdokkuus ja palkintokin on kirjallisuuslotossa kohdalle osunut. Olen saanut pitkän apurahan. On kutsuttu esiintymään. Kustantaja ei ole heittänyt ulos. Käännöksiä ei ole tullut eikä tule, se on tässä kirkastunut, mutta se ei ole suomalaiselle kirjailijalle poikkeuksellista.

Silti löydän itseni kyselemästä, miksi ihmeessä kiusaisin ja vaivaisin itseäni vielä yhden, kahden tai kolmen romaanin verran, kun ponnistelu ei enempää hyvää tuota. ”Mitäpä se hyvejää”, sanoisi kainuulainen. Olen vuoroin epätoivon, vuoroin toivottomuuden vallassa ja kyselen itseltäni, miksi hitossa kirjoittaisin enää mitään. Mitä mieltä tässä yrittämisessä on?

Realistisesti ottaen kirjallisuus ei jää mitään vaille, jos lopetan. Pelkästään kotimaisia romaaneja tunkee markkinoille vuosittain enemmän kuin kukaan ehtii lukea. En ole Tervo, Remes tai Hirvisaari, jota lukijat jäisivät kaipaamaan. Tutkijat, palkintoraadit tai kääntäjät eivät kirjojani tarvitse. Kustantamo ei kärsi taloudellisia tappioita.

Ehkä podenkin keskinkertaisuutta?

Rohkaistakseni itseäni luen uudelleen oman Maitohapoilla-blogaukseni vuoden alkupuolelta: www.annelikanto.fi/kirjoittaminen/maitohapoilla/ ja ärsyynnyn itseeni. Miten olen voinut ottaa asian noin pinnallisesti ja kaikkitietävästi? Luultavasti olin kevyt, koska huhtikuussa kirjoitin ensimmäistä versiota, työ oli vaikeaa, mutta kulki kuitenkin enkä ollut epätoivon tilassa.

Romaanin kirjoittaminen on niin suuri urakka, että siitä saatava palkinto ei tunnu olevan asiallisessa suhteessa ponnistelun vaativuuteen ja määrään. John Irving vertaa romaanin kirjoittamista painimiseen. Suurin osa ajasta on harjoittelemisen ähellystä hikisellä matolla, kylmässä painisalissa, kestävyystreeniä, lenkkeilyä, jokapäiväistä kurinalaisuutta. Ottelun hetki katsojien huomion keskipisteessä on lyhyt, aplodit vielä lyhyemmät ja häviön mahdollisuus 50 %. Tämä on hyvä vertauskuva kirjoittamisesta. Luultavasti se on hyvä kuva myös kilpaurheilusta ylipäänsä. Sekä tutkijan, näyttelijän, muusikon, insinöörin ponnistelusta. Kirjojen suhteen lyhyet aplodit merkitsevät esimerkiksi sitä, että keväällä ilmestynyt kirja on syksyllä jo mennyttä maailmaa eikä kritiikkejä välttämättä tule ollenkaan – blogikirjoituksia sentään uskaltaa odottaa – ja että romaanin kirjoittaminen on vuoden tai tai kahden urakka, mutta myynnistä tulee ehkä yhden tai kahden kuukauden palkka.

Lukemisen väheneminen trendikkäämpien harrastusten rinnalla ja kirja-alan hiljainen alamäki eivät nekään mielialaa nosta. Mitähän tapahtuu kirjoille sitten, kun lisätyn todellisuuden virtuaalilaseja myydään hintaan 49,99 joka marketissa? Silloin tosin tapahtunee kaikenlaista muillekin kuin kirjoille, esimerkiksi ihmisen aivoille.

Olen monesti ja monessa paikassa jankuttanut, että palkinnon pitää tulla kirjoittamisesta itsestään, ei sen ulkopuolelta. Moni kertoo kirjoittavansa, koska se on itselle tapa olla olemassa, ilmaista syvintä itseään tai yksinkertaisesti pakottava tarve. Tai Juha Siroa siteeraten: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä muuten ei kykene löytämään.” Kyllä, juuri noin.

Kun etsin kirjoittamiseni syytä, löydän ylläolevien lisäksi ainakin tämän: yritän aikaansaada ajattelua, omaa ja muiden. Kommunikaatio on tärkeää. Kun sitä ei tunnu kehittyvän, turhautuminen alkaa vallata alaa.

Ehkä tämä menee ohi. Ehkä ei. Kirjailijuus vaatii sitkoa.