Ensi-ilta

Ensi viikolla on jännittävä ilta. Tiistaina 15.9. Pala palalta pois saa ensi-iltansa teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä. Kirjoittajalle vaikein asia on tällä hetkellä, että en voi tehdä enää mitään edistääkseni ensi-illan onnistumista. Tekemiset on tehty, loppu on ohjaajan ja näyttelijöiden käsissä – ja myös tuurilla on osansa. Voin vain jännittää ja toivoa parasta. Äidin roolin näyttelee Sinikka Sokka, tyttären Hanna Seppä ja Jukka Pitkäselle lankeavat roolit kotihoitajana, sukulaisena, isänä ja monena muuna.

Teatterin ihme on sen hetkellisyys. Teatteriesitys ei milloinkaan toistu samanlaisena. Teatteritaide on aina epävarmaa. On hehkuvia iltoja ja niitä, jolloin esityksen henki tuntuu katoavan. Siinä on teatterin hurma: elävä ihminen näyttämöllä kohtaa elävät ihmiset katsomossa ja kohtaamisesta syntyy jotain. Yleisöllä on suuri osuus esityksen onnistumisessa; myötätuntoinen, kannustava yleisö saa esityksen siivilleen.

Näytelmäkirjailija kohtaa yleisönsä välittömämmin kuin proosakirjailija. Katsomossa yleisön myötätunnon, innostumisen ja mukaantempautumisen samoin kuin kylmäksi jäämisen ja pitkästymisen aistii kiusallisen selvästi. Onnistuneet yleisökohtaamiset ovat palkitsevia ja kohottavia. On kuin olisi voittanut olympiamitalin. Vähemmän onnistuneet on kestettävä. En ihmettele, ettei Aleksis Kivi pystynyt katsomaan Kullervon ensi-iltaa vaan pyöri tuskissaan Helsingin kaduilla.

Kirjan dramatisointi on ohjaaja Heini Tolan käsialaa, vaikka olenkin työhön osallistunut. Prosessi on ollut pelkistävä. Ensin tekstiä oli paljon. Se oli tarpeen, mutta muuttui hiljalleen tarpeettomaksi. Harjoitusten edistyessä sanat ja lauseet putoilivat pois ja tulivat korvatuiksi näyttelijäntyöllä. Kun asia näytellään, sitä ei tarvitse sanoa. Katse tai ele korvaa puhutun lauseen. “Tuota ei tarvita.” “Ruksit yli.” “Tämä on ihana kohtaus, mutta vie fokuksen väärään suuntaan. Pois.” Suunta on ollut pois arkirealismista ja naturasta. Näyttämöllähän loppujen lopuksi kaikki on metaforista. Emme halunneet poleemista puheenvuoroa vanhustenhoidon tilasta, vaan kertomuksen surusta, epätoivosta, väsymyksestä, kiintymyksestä, vihasta – siitä inhimillisten tunteiden kirjavuudesta, joka vallitsee omaishoitajan ja hoidettavan välillä.

Raskaasta ja toivottomasta elämänjaksosta syntynyt Pala palalta pois on kirjoistani eniten ja kauimmin saanut vastakaikua ja huomiota. Kirja ilmestyi 2013 mutta edelleen saan muistisairauksiin ja omaishoitajuuteen liittyviä esiintymiskutsuja. Ohjaaja Sari Lilliestierna teki vuosi sitten kirjasta harrastajateatteriesityksen Tampereelle – ja juuri sain terveisiä, että Sarin Sakki vierailee esityksellä Jyväskylässä tänä viikonloppuna.

Ja nyt kirja saa uuden elämän ammattiteatterin näyttämöllä. Siinä on aihetta iloon ja kiitollisuuteen, vaikka jännittääkin.

 

 

Jätä kommentti