Tshekkisyntyinen, sittemmin Ranskaan muuttanut Milan Kundera (synt. 1929) pohtii romaanin olemusta kirjassa Romaanin taide (suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, WSOY 1987). Kirja on kooste Kunderan eri yhteyksissä esittämistä ajatuksista ja kahdesta dialogista Christian Salmonin kanssa.
En yritä tiivistää Kunderan ajatuksia romaanin kirjoittamisesta, vaan poimin kirjasta muutaman itseäni kiinnostavan kohdan.
Kunderaa vihastuttaa tulkintojen yksinkertaistuminen. Ihmiselämä, kansojen historia, politiikka ja yhteiskunnallinen elämä yksinkertaistuu tarkoituksenmukaisesti. Siihen ovat syypäitä tiedotusvälineet, jotka yksinkertaistuksia levittävät. Sen sijaan romaanin henki on kompleksisuutta. ”Asiat ovat monimutkaisempia kuin arvaatkaan”, romaani sanoo lukijalleen eikä voi elää sovussa aikamme hengen kanssa. ”Romaani ei tutki todellisuutta vaan olemista. Oleminen on inhimillisten mahdollisuuksien kenttä”, Kundera sanoo.
Hän ei pidä psykologisesta romaanista ja ilmoittaa, etteivät hänen romaaninsa (esim. Olemisen sietämätön keveys, Naurun ja unohduksen kirja) ole psykologisia, vaikka niiden henkilöillä onkin sielullinen elämä. Hänen mukaansa romaanin ”tekniikka” pullistelee konventioita, jotka vähentävät kirjailijan ajattelun vaivaa. ”Esitellään henkilö, kuvataan ympäristö, pohjustetaan toimintaa historiallisella tilanteella.” Romaaneista tulee tällä tavoin esittelyjä, kuvauksia, selostuksia.
Myös historialliset romaanit voivat joko tutkia ihmisenä olemisen historiallista ulottuvuutta tai tyytyä kuvittamaan jotain historiallista tilannetta. Omien romaaniensa suhteen Kunderalla neljä periaatetta:
1) Hän käyttää historiaa taloudellisesti, ottaa yleiset puitteet, joihin lisää yksityiskohdan.
2) Valitsee paljastavan eksistentiaalisen tilanteen. Esim. Tshekkiläisessä pilassa opiskelutoverit äänestävät kevyesti Ludvikin ulos yliopistosta.
3) Historiankirjoitus ei koske ihmisen historiaa vaan yhteiskunnan. Siksi Kundera kirjailijana ottaa tilanteen, jonka historiankirjoitus ohittaa. Elämä on toisaalla -romaanissa Jaromil eroottisella hetkellä häpeää rumia alushousujaan. Tyylikkyys ei ollut kommunismin vahvuuksia.
4) Historian itsensä täytyy tulla ymmärretyksi eksistentiaalisena tilanteena. Esimerkkinä Sietämättömän keveyden kohtaus, jossa nöyryytetty presidentti Dubcek puhuu radiossa, mutta hengästyneenä ja voimattomana, pitäen pitkiä taukoja (jotka radiopuheesta leikataan pois).
Kundera sanoo romaaniensa perustuvan käsitteisiin. Sietämättömän keveyden avainsanat ovat paino, keveys, sielu, ruumis, surumarssi, paska, kitch, myötätunto, huimaus, voima, heikkous. Romaanin henkilön Terezan käsitteet ovat ruumis, sielu, huimaus, heikkous, idylli, paratiisi. Tomasin sanat ovat keveys ja paino. Franzin ja Sabinan suhteeseen kuuluvat sanat nainen, uskollisuus, petos, musiikki, hämäryys, valo, kulkueet, kauneus, isänmaa, hautausmaa, voima.
Naurun ja unohduksen käsitteet taas ovat unohdus, nauru, enkelit, litost, raja. Jokainen Kunderan romaanin jakaantuu seitsemään osaan, ja hän arvelee tämän johtuvan muusikkotaustastaan. Romaaninsa Elämä on toisaalla hän jakaa musiikkitermein osiin moderato, allegretto, allegro, prestissimo, moderato, adagio, presto.
Vaikka Kundera epäilee, että romaani kuolee tai on kuollut jo, ”se vajoaa historiansa tuolle puolen”, eikä kukaan järkyty, hän silti näkee kutsuvia suuntia:
1) Leikin kutsu. Mielenkiintoista, että Kundera mainitsee keveyden huippuina samat kaksi romaania, jotka myös Calvino nosti esiin: Laurence Sternen Tristram Shandy ja Denis Diderot´n Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä.
2) Unen kutsu. Kafka osoittaa, että romaani voi vapautua todentuntuisuuden pakosta.
3) Ajatuksen kutsu. Robert Musil ja Hermann Broch tekivät romaanista korkeimman älyllisen synteesin käyttäen kaikki rationaaliset, irrationaaliset, narratiiviset ja meditatiiviset keinot.
4) Ajan kutsu. ”Viimeisten paradoksien aikakausi kehottaa romaanikirjailijaa laajentamaan ajan ongelman pohdintaa proustilaisesta yksityisen muistin kysymyksestä kollektiivisen ajan arvoitukseen, Euroopan ajan arvoitukseen.”
