Loistavat ideat ovat usein yksinkertaisia. Niin kuin nyt dokkariklubi.

Sitä ehdotti ystävä ja kollega Terhi Rannela korona-ajan alussa. Kun ei mihinkään voinut mennä eikä ketään tavata, niin mitäpä jos katsoisimme dokumenttielokuvia ja viestittelisimme niistä sähköpostilla?

Ajatus kuulosti kokeilemisen arvoiselta. Sähköpostitse ei virus leviäisi, ei ainakaan tämä covid19.

Aloitimme katselemalla dokkareita pari kertaa kuussa. Määräpäivänä lähetimme toisillemme elokuvasta heränneitä ajatuksia yhtä aikaa ja kommentoimme toistemme kirjoitukset. Elokuvat valitsimme vuorotellen. Toistaiseksi kaikki ovat löytyneet Ylen Areenasta.

Kun korona-aika loppui, olimme niin tykästyneet dokkariklubiimme, että jatkoimme sitä, mutta harvensimme kokoontumiset yhteen kertaan kuukaudessa.

Olemme nyt katselleet dokkareita ja kirjoittaneet niistä keväästä 2020 lähtien. Aika paljon on tullut nähdyksi.

Viimeisin elokuva on Einari Paakkasen Isäni tähtien takaa, joka kertoo ohjaajan ufoihin uskovasta isästä sekä isän ja pojan suhteesta. Ufoja tai ei, perheyhteys näytti lämpimältä ja hellältä. Innostuimme ufo-isästä katsottuamme saman ohjaajan ihastuttavan dokkarin Karaokeparatiisi.

Olen tallentanut muistiinmerkinnät 46 dokumenttielokuvasta, mutta saattaa olla, että katsottuja on enemmänkin. Ensimmäinen taisi kertoa Imelda Marcosista ja se valikoitui katsottavaksi siitä syystä, että harrastimme diktaattorien tutkimista kirjoittaessamme yhdessä nuorille suunnattua Kuparisaari-sarjaa. Dokumentin pelot näyttävät muuten toteutuneen kammottavasti, kun Imeldan korruptoitunut poika Bongbong Marcos valittiin kansalta varastettujen rahojen avulla Filippiinien presidentiksi 2022 – aivan niin kuin dokumentissa uumoiltiin.

Useimmiten valitut dokumentit ovat olleet innostavia. Joskus on sattunut elokuva, joka kiinnostavasta aiheestaan huolimatta on ollut lattea. Sellaisia ovat olleet elokuvat Gorbatshovista, Vermeeristä ja Pina Bauschista, mutta ei niidenkään katsominen hukkaan heitettyä aikaa ole ollut. Sitten on ollut todellisia helmiä, kuten elokuvat Barbie-nukesta ja farkkujen historiasta, romanttista komediaa käsittelevä dokkari, Windsorien natsisuhteita paljastava elokuva, hoiva-alasta kertova Armotonta menoa tai Maija Isola -dokkari.

Mitä muuta olemme katsoneet? Elokuvia kissoista ja koirista, hakkeroinnista, luku- ja kirjoitustaidosta, Hillary Clintonista, Jackie Kennedystä, Eleanor Rooseveltista, Marilynista, Francoise Guillot´sta. Historiallisia dokumentteja Troijan hevosesta, neandertalilaisista, vastarintaliikkeen naisista, Bayeuxin kuvakudoksesta tai inkeriläisisten kohtaloista.

Ymmärrettävästi olemme katsoneet paljon taiteisiin liittyviä dokumenttielokuvia: Britannian ihanat näyttelijädamet, Edvard Munchin taiteen siirto uuteen museoon (yllättävän jännittävä), muotisuunnittelija McQueen, graffittitaiteilija Richard Hambleton, Tadao Ando, Georgia O´Keeffe, James Joyce, Leena Lander, irlantilainen tanssi ja japanilainen taide.

Kun dokumenttielokuvaa katsoo ajatuksella, että aikoo siitä kirjoittaa ja keskustella toisen dokkariklubilaisen kanssa, katsomiskokemus on keskittyneempi ja analyyttisempi. Emme ole silti hiostaneet itseämme teksteillämme vaan olemme kirjoittaneet rennosti, oman katsomiskokemuksen pohjalta. Yllättävän usein olemme kiinnittäneet huomion samoihin yksityiskohtiin tai tehneet samoja johtopäätöksiä.

Parhaillaan mietin, minkä dokumenttielokuvan valitsen seuraavaksi katsottavaksemme. Häpeän lapset, afrikkalaiset Reininmaalla? Sineád O´Connor? Vuosi ilman öljyä? Lynyrd Skynyrd?

Hyviä valintoja kaikki.