Suuren sivistyssanakirjan mukaan anakronismi on “aikaansa kuulumaton, vanhentunut ilmiö tai käsitys”. Kirjoitan historiallisia romaaneja, ja olen saanut syytöksiä anakronismeista. Ei liene kysymys vanhentuneista ilmiöistä, vaan ”aikaansa kuulumattomista” tai jopa liian moderneista ilmiöistä.
Nämä syytökset jurppivat minua, siksi tämä kirjoitus.
Tosin ei ole sanottu, mitkä nimenomaiset asiat ovat anakronismeja. Täsmentäminen onkin vaikeampi asia kuin yleisluontoinen moite.
Väitän, että kirjoissani ei ole anakronismeja. Niitä yritän välttää esimerkiksi siten, että olen pyytänyt käsikirjoituksen lukijaksi kyseisen ajanjakson asiantuntijan, jonka silmiin tarttuvat ainakin ilmeisimmät virheet. Vaikka tarkistan yksityiskohdat niin hyvin kuin suinkin pystyn, tekstimassa ja faktojen määrä ovat niin runsaita, että tilastollinen todennäköisyys ennustaa joitakin virheitä. Faktavirhe on kuitenkin eri asia kuin anakronismi.
Monien ihmisten tietämys historiasta ja etenkin vuosisatojen takaisten ihmisten arkielämästä on sen verran aukkoinen, että anakronismiksi luullaan asioita, jotka eivät sellaisia ole. Menneisyys kuvitellaan alkeellisemmaksi kuin mitä se oli. Silmiään voisi availla vaikkapa lukemalla klassikon, Jérôme Carcopinon Sellaista oli elämä antiikin Roomassa. Sen luettuaan oivaltaa, etteivät Asterixin anakronismit olekaan pelkästään vitsikkäitä keisariajan ja nykyajan rinnastuksia.
Tekniikka on muuttunut ja edistynyt, mutta hyvin monet hallinnon, verotuksen, rahatalouden ja pankkilaitoksen, kaupan, liike-elämän, kaupunkien tai liikenteen perusasiat ovat olleet olemassa satoja ellei tuhansia vuosia sitten. Vekselit, lainat, korot, rahansiirrot, devalvaatio ja inflaatio tai valuutalla keinottelu olivat todellisuutta keskiajan Euroopassa niin kuin tietysti rahanväärennyskin. Fuggerin pankkiirisuku pyöritti mahdillaan valtioitakin – kuulostaako anakronismilta, liian suoralta viittaukselta Euroopan Keskuspankkiin? Liike-elämässä tunnettiin osakeyhtiöt, omaisuuden vakuuttaminen sekä riskinhallinta, ja kahdenkertaisen kirjanpidon kehitti jo 1400-luvulla Leonardo da Vincin työtoveri Luca Pacioli. Ammattiyhdistysliike on ollut olemassa satoja vuosia: ensimmäiseen dokumentoituun lakkoon ryhtyivät pyramidien raksaduunarit, menestyksellisesti muuten.
Jopa markkinoinnin niksit – samat joihin törmäämme päivittäin facebook-sivullamme – olivat käytössä ainakin satoja vuosia sitten. Mainoksiahan julkaisivat tunnetusti jo Pompeijin ilotalot, mutta kaikenlaisia huveja ja tuotteita markkinoitiin. Oli julisteita ylisanoineen, vedottiin käyttäjien kokemuksiin ja todisteltiin valheellisesti tuotteen vaikuttavuutta. Esiintyvät seurueet pestasivat yleisön joukkoon tukijoukkoja, jotka paukuttivat kuperiksi taivutettuja kouriaan (syntyi kovempi ääni) ja huusivat kannatushuutoja. (Dokumentoitu jossain antiikin Kreikan tekstissä, muistaakseni Homerosta, mutta en vanno enkä liioin viitsi etsiä todistetta.)
Ei pidä liioin unohtaa, että aina ollut ihmisiä, jotka eivät ole uskoneet yleisiä totuuksia vaan ovat ajatelleet omilla aivoillaan ja kyseenalaistaneet esimerkiksi kirkon ja tieteen esittämiä totuuksia. Eihän tiede olisi muuten kehittynytkään. Älykkäitä ihmisiä on aina ollut eivätkä he olleet vähemmän nerokkaita kuin meidän aikamme terävimmät aivot eivätkä olleet välttämättä koulutettuja tai yhteiskunnan yläluokkaa. Itselleni oli tajunnan räjäyttävä elämys Pariisin Musée de l´Homme, joka näyttää käytännöllisesti ihmisen taitojen ja ajattelun kehityksen. Esimerkiksi valtavan monimutkaiset kudontamallit ovat edellyttäneet korkeatasoista matemaattista ajattelua – tuhansia vuosia sitten.
Sitä paitsi kansanperinteen kaskut, vitsikkäät tarinat ja sananlaskut osoittavat, että rahvas osasi kyseenalaistaa kirkon tai valtion jakaman opetuksen ja lukea todelliset pyrkimykset tekopyhyyden takaa. Eivät kansanihmisetkään kaikkea uskoneet.
Sanat ovat kehittyneet siinä missä tekniikkakin. Meillä on paljon uusia sanoja vanhoille asioille siinä missä uusillekin. Koska kirjallista materiaalia ei ole, emme tiedä, millaista kieltä vaikkapa 1200-luvun suomalaiset käyttivät. Historiaan siirtyessään kirjailija joutuu luomaan ajattelun ja kielen, joka antaa vaikutelman vuosisatojen takaisesta puheesta mutta joka kuitenkin on luettavaa eikä varasta huomiota tarinalta. Kieli ei saa häiritä, mutta se ei voi olla esimerkiksi keskiaikaisen kirjoitetun kielen rekonstruktiota. Sitä olisi liian vaivalloista lukea. Kielessä anakronismeihin on helppo kompastua. Olen lukenut ylistettyjä 1800-luvulle sijoittuvia romaaneja, joissa henkilöllä oli ”salarakas” ja toinen henkilö oli ”aivan poikki”. Näitä nimittäisin anakronismeiksi, mutta ohitan ne, koska kokonaisuuden kannalta muutamat sanat ovat vähämerkityksellisiä, joskin kauneusvirheitä.
Miellyttävä anakronismeihin liittyvä viestinvaihto minulla oli lukijan kanssa, joka epäili, olisiko 1600-luvun ihminen voinut olla selkeä ateisti ja omata biologisen katsomuksen kuolemasta. Kysymys oli yksilöity, joten siihen oli helppo vastata, että löysin esikuvan lähdeteoksistani. Oikeuden edessä tämä mies sanoi, ettei Jumalaa, taivasta tai helvettiä ole ja että hän on päätynyt näkemykseensä omien pohdintojensa kautta eikä kukaan ole häntä vietellyt harhaoppisuuteen. Kyseessä oli tavallinen, rahvaaseen kuuluva mies. Tällainen lukijan tarkkuus ja kiinnostus ilahduttaa eikä suinkaan ärsytä.
Mutta ennen kuin yleisluontoisesti heittää, että kirjailija viljelee anakronismeja, kannattaa tarkistaa, ettei esitä väitettään tietämättömyyden antamalla varmuudella.
