Aloittaminen on vaikeaa, ainakin minulle. Tiedän kirjoittajia, jotka nauttivat aloittamisesta, kun polut ovat auki ja kaikki mahdollista, kun ei ollenkaan tiedä, mihin tarina vie, vaan voi heittäytyä seikkailuun.

Minä en nauti. Aloittaminen on sietämätöntä kiemurtelua, välttelyä ja sijaistoimintoja. Ähkimistä, turhautumista, ahdistusta kun ei saa aloitetuksi ja ahdistusta kun ei tiedä, mistä aloittaa. Prokrastinaatiota, hienosti sanoen, arkisesti jäätelönhimoa ja mahjonginpeluuta.

Alussa on tehtävä niin paljon ratkaisuja. Juonen irrottaminen tarinasta. Ajanjaksosta päättäminen. Henkilöiden ratkaiseminen – kuka kertoo, miten kertoo, yhdellä äänellä vai monella, hän, minä vai me? Jos hän, kaikkitietävä vai näkökulmahenkilö vai ehkä objektiivinen? Entä se fokalisaatio, josta nykyään aina puhutaan? Preesens vai imperfekti? Pluskvamperfektiä nyt ei kuitenkaan. Millaisia henkilöt ovat? Heidän suhteensa toisiinsa? Nimet! Nimet ovat tärkeitä. Jos joutuu vaihtamaan nimeä kesken käsikirjoituksen, kaikki menee sekaisin ja aivan varmasti kirjaan jää pari kertaa väärä nimi. Tyyli. Sävy. Poljento. Teemat. Tosin usein oivallan vasta kirjoittaessani, mistä itse asiassa tarinassa on kysymys, mutta jokin ajatus teemoista, vaikka vääräkin, pitää mielessä olla, kun liikkeelle lähdetään. Kun rajat on piirretty, helpottaa. Vähän.

Ehkä kaikkien isojen hankkeiden aloittaminen on yhtä hankalaa? Kun vuorikiipeilijä lähtee vuorta valloittamaan, hän ei tiedä, pääseekö huipulle ja onnistuuko laskeutumaan takaisin alas. Ainakin on vaikeaa, voimat on pinnistettävä äärimmilleen, jollakin seinämällä on epätoivoista ja voi olla, että henki menee. Jos ei kiipeä Everestille, niin voi aloittaa omakotitalon rakentamisen tai rakennuttamisen. Muuttaa toiselle paikkakunnalle. Perustaa yrityksen. Mennä naimisiin. Erota. Irtisanoutua työstä.

Kirjoittajalta ei mene henki, mutta ei voi liioin luottaa sananlaskuun “Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo.” Vaivalloista on ja urakka on iso, mutta lopussa tuskin aplodeerataan. En tiedä, millainen on lopputulos. Saanko aikaan hyvää vai huonoa. Onko kirjoittamallani mitään merkitystä. Tuleeko se julkaistuksi koskaan. Saanko urakkaani edes valmiiksi. Ja jos en saa, tuhoaako epäonnistunut yritys kaiken kirjoittamisen. Kirjoitanko koskaan enää mitään.

Se mitä olen tehnyt joskus aikaisemmin, saattaa antaa vetoapua, mutta ei takaa mitään. Itse asiassa aiemmat työt lisäävät painetta: tason täytyisi pysyä, mieluummin nousta, mutta toistamisessa ei ole mieltä. Jotain uutta pitää löytää.

Aloittaminen tarkoittaa nöyrtymistä. On tyydyttävä siihen, että tarinasta tulee sellainen kuin siitä tulee. Että kirjoitan vain niin hyvin kuin osaan. En voi olettaa, että ensin jostain syystä viisastuisin, tulisin lahjakkaammaksi ja nerous laskeutuisi päähäni, minkä jälkeen sormenpääni tanssisivat näppäimistöllä kuin enkelparvi tai monistettu Murakami. Minun on taivuttava kirjoittamaan sellaisena kuin olen juuri nyt, tällä järjellä ja näillä tiedoilla. Karen Blixeniä lainatakseni “kirjoitan joka päivä, vailla toivoa ja vailla epätoivoa” tai nykysanontaa käyttääkseni “näillä mennään”.

”Kaikki kunnia versoo aloittamisen uskalluksesta”, mikä lie halpuutusaforismi osui silmiini. Aloittaminen vaatii sekä uskallusta että nöyryyttä. Muutaman päivän kuluttua alkaa uusi vuosi. Kunpa minäkin saisin aloitetuksi uuden romaanin.

Kolmen ässän uudenvuoden toivotukseni mahdollisille lukijoille: sisua, sitkeyttä sekä suotuisia sattumia!

PS1. Kun olin saanut tämän tehdyksi, kirjoitin puolitoista sivua romaania.

PS2. Nyt liuskoja on kolme.