Aikalaisten äänet

Jotta historiallisen fiktion kirjoittaja pääsisi ujuttautumaan kuvaamansa ajan ihmisten nahkoihin, ajatteluun ja puhetapaan, hänen on hyvä sukeltaa ajankohdan virallisiin ja aikalaisten henkilökohtaisiin teksteihin, ehkä on mahdollista kuunnella heidän ääniäänkin.

Ääniä on tietenkin kuultavissa vain äänentoiston aikakaudelta. Niitä on tallennettu lyhyemmän ajan kuin liikkuvaa kuvaa, mutta kuitenkin lähes sata vuotta. Kansanperinteen tallentajat ovat toimittaneet paljon äänitteitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle mutta löytyy nauhoja ja digitallenteita muualtakin, yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja tietenkin Yleisradion kokoelmista. Tampereen yliopiston Kansanperinteen laitoksella olen kuunnellut otoksia laajasta äänitallennekokoelmasta.

Aito kertojan ääni välittää tunnevärin, intonaation, lauseen rakentamisen ja sanavalinnat rikkaammin kuin kirjoitettu teksti.

Äänentallennusta vanhempia aikalaisten ääniä on kuunneltava mielikuvituksen tarkoin korvin, mutta se on mahdollista.

Sanomalehdet ja etenkin aikakauslehdet välittävät eloisasti oman aikansa elämäntavan ja arjen. Kirjastoista saa lehtiä mikrofilmillä luettavakseen ja Kansalliskirjasto on digitoinut vanhoja lehtiä. Myös yli satavuotias Suomen Kuvalehti on toimittanut digiversiot kaikista numeroistaan. Aikakauslehtien sisältämät mainokset kertovat, mitä tuotteita käytettiin ja mikä oli kulloinkin trendikästä. Ajan henki välittyy vaikkapa Kotilieden vanhoista numeroista, sitäkin on julkaistu jo 20-luvulta lähtien. Minulla on tapana ostaa kirppareilta vanhoja aikakauslehtiä ja valokuvia, ja Kotiliesiäkin minulla on 40-luvulta lähtien.

Kansalaissodan ajan tekstejä on tallennettu paljon: kuulustelupöytäkirjoja, muistelmia, kirjeitä, lehtiä, julistuksia ja päiväkäskyjä, kirjoja. Muistelmat ja kirjeet ovat erityisen antoisia välittäessään yksittäisen ihmisen kokemuksen. Kun saa käteensä Suomenlinnan vankileirillä nälkään nääntyvän punikin kosmoskynällä tuherretun, satavuotiaan kirjeen, hetki on niin riipaiseva, että sydän lyö ylimääräisen lyönnin ja lukeminen on vaikeaa.

Edellisiltä vuosisadoiltakin aikalaisten äänen löytää.1800-luvulta materiaalia on paljon, mutta 1700- ja jopa 1600-luvulta ja säilynyt kirjeitä ja päiväkirjoja. Niitä on myös julkaistu painettuina kirjoina, monesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta. Seura on ollut kiitettävän aktiivinen tällä alueella.

1600-luvun kirjojen ja painatteiden ruotsinkieli, varsinkin virallisissa teksteissä, on vaikeaa ja kiemuraista lukea. Lausetta täytyy lukea yhä uudelleen, jotta korusanojen ja kohteliaisuuksien sekä nöyryyden vakuuttelun runsaudesta löytäisi varsinaisen asian ja ytimen. Tämän salakielen avaamisen vaikeuteen verraten fraktuuran opetteleminen on helppoa, joskin fraktuuraa lukiessa ymmärtää nopeasti seitsemän veljeksen lukivaikeudet.

Paljon mielenkiintoisia asiakirjoja löysin helposti Kustavi Grotenfeltin toimittamasta ja SKS:n 1918 julkaisemasta kirjasta Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja Ruotsinvallan ajalta(1548 – 1809)

Latinan osaamisesta olisi suurta apua, mutta kun en osaa. Kiitos ja ylistys, osaajat ovat kääntäneet latinankielisiä tekstejä suomeksi tai ruotsiksi ja niitä on julkaistu nykyaikaisin kirjasimin painettuina. Siten on mahdollista helposti lukea vaikkapa Pietari Brahen päiväkirja, Suomen ensimmäinen väitöskirja, MikaelWexioniuksen tutkielma Järkevyydestä (käännös Iiro Kajanto) tai Daniel Jusleniuksen kirjoitus Suomen onnettomuudesta isonvihan kurimuksessa: ”Ei ihmisen suu saa sanotuksi kaikkea, mitä Suomi, minun masentunut isänmaani on kärsinyt. Se mitä me kurjat olemme nähneet, kuulleet ja kestäneet ylittää kertakaikkisesti kaiken uskon.” (Käännös Juhani Sarsila.)

1600-luvun ihmisen elämänkokemuksia on tallennettu tuomiokirjoihin. Kirjoitetun jäljen itsestään ovat jättäneet käräjille joutuneet henkilöt, rikolliset tai riitapukarit. Lainkuuliaiset tavikset ovat painuneet historian pimentoon. Löytyy myös rippikirjoja, veroluetteloita, kauppakirjoja, voudin tilejä, laskuja ja kirjeitä sekä tietysti myös kruunun antamia määräyksiä.

Yllättävästi myös uskonnollisessa kirjallisuudessa on henkilökohtaisia peukalonjälkiä. Olen nauttinut piispa Erik Sorolaisen Postillasta eli saarnakirjasta, koska sen maanläheiset ja lämminhenkiset vertaukset kertovat jotain oleellista kirjoittajastaan. Liikuttavasti ja pikkuhiukkasen koomisesti Sorolainen vertaa luomakunnastaan huolehtivaa Jumalaa kanaan, joka nokkii tipuilleen esiin madot ja jyvät, varjelee ne haukan hyökkäyksiltä ja sateen tullen kokoaa siipiensä suojaan.

Suosikkini on kuitenkin Ilkka Mäntylän kokoama kollaasi 1600-luvun tuomiokirjoista, nimeltään Ja yhteinen rahvas todisti. Olkoon esimerkkinä eräs eloisa tarina Pälkjärven syyskäräjiltä 1669. Oikeuden istunto kertoo kappalainen Jakobista, joka yön pimeydessä löytää kirkkoherran ”in ipso facto” vaimonsa päältä, kirkkoherran partainen suu vaimon suuta vasten. Silloin huutaa kiihtynyt herra Jakob korkealla äänellä: ”O sinä waras ia huora ia Skälmi Jauho Munni, mitäs teet nytt minun waimoni cansa, cusa kirfwes on!”

Huorintekijät onnistuivat pakenemaan ennen kuin herra Jakob kirfweensä löysi.

 

 

 

Jätä kommentti