Romaanin aihe ei ole vähäinen asia. Totta on, että mistä tahansa voi kirjoittaa hyvin ja että romaani kestää lähes mitä vain. Kirjan voi kirjoittaa vaikka paidan valitsemisesta ja kakkososan sen pukemisesta ylle.

Niin kuin tiedämme, Volter Kilpi kuvaa Alastalon salissa yhtä iltapäivää ja Kustavin varakkaamman väen kokousta, jossa harkitaan parkin rakentamista. Kirjalla on pituutta 827 sivua, joista 70 sivua Malakias Afrodite Härkäniemi valitsee piippua – toki itse asiassa mietiskellen kaikkea piippuihin liittyvää ja liittymätöntäkin. Totta on silti sekin, että Kilven romaanin aihe on paljon laajempi kuin kokous parkin rakentamisesta: hän kertoo kyläkunnan sosiaalisista suhteista ja historiasta, luo henkilökuvia ja kuvaa eriluonteisten ihmisten ajatusten lentoa, hyppelehtimistä ja toistumista. Kilpi myös tunnetusti luo aivan oman kielensä.

Aihe on tärkeä. Romaani kirjoittaminen on niin vaivalloinen prosessi, että aiheessa/ideassa pitää riittää virtaa koko monipolvisen työprosessin ajaksi. Kirjoittajalla täytyy olla tarpeeksi polttava sanomisen pakko.

Oma ajatteluni kulkee luonnostaan niin, että aiheet pyörivät mielessä vuosia, jopa vuosikymmeniä, ennen kuin ryhdyn kirjoittamaan. Joskus tuntuu siltä, että kirjan kirjoittamisen prosessi muistuttaa paperitehdasta: joku aihe vasta kasvaa puuksi, toisesta on tehty propseja, kolmannesta keitetty sellua ja neljäs on koneessa muokkautumassa paperiksi, siirtymässä siis ajatuksista tiedostoiksi ja paperille. Lisäksi historiallisen romaanin kirjoittajan on tehtävä paljon taustatyötä. Sekin työvaihe paljastaa, onko aihe riittävän syvä ja laaja. Joskus taustatyö kaivaa esiin sivujuonteen, joka onkin kiinnostavampi kuin alun perin ajateltu aihe.

Tässä työtavassa on se etu, että karsinta toimii ankarasti. Monivuotisessa ajattelumyllyssä tipahtavat pois aiheet, joissa ei sittenkään riitä ruutia romaaniksi asti. Niistä voi tulla novelli tai ne voivat uida sivujuonena romaaniin.

Aihetta on syytä punnita tarkasti ja riittävästi. Ideana päähän iskenyt aihe saattaa alussa hurmata ja insipiroida. Kirjoittaja hyökkää malttamattomana sen kimppuun, nakuttaa läppäriään innoituksen vallassa ja pysähtyy sivulle 60. Jostain syystä juuri sivu 60 on paha kompastuskivi. Aihe onkin jo purkanut räjähdysvoimansa ja valunut tyhjiin.

Asia ei tietenkään ole yksiselitteinen, niin kuin ei mikään kirjoittamisessa. Jotkut kirjoittajat ovat idean saatuaan nakuttaneet sen lähes siltä seisomilta kirjaksi asti – Valkoisen kaupungin kirjoittaja Anni Nupponen kertoo tällaisesta ilmiöstä.

Aihe on erityisen tärkeä nykyisessä kustannustilanteessa, jolloin vakiintuneidenkin kirjailijoiden käsikirjoitukset joutuvat tiheään seulaan. Kiinnostava aihe tulee hyväksytyksi helpommin kuin usein käsitelty. Myös lukijat poimivat mieluusti luettavakseen kirjan, jonka aihe on erityinen, jännittävä, tärkeä, uusi tai kiehtova. Aiheelle kannattaa uhrata ajatusta.

Vuoden 2018 lukuelämyksistä poimin hyvinä aiheina esimerkiksi Petri Tammisen Suomen historian. Tamminen on haastatellut 500 suomalaista ja kirjoittanut heidän tarinoistaan Suomen satavuotisen itsenäisyyshistorian. Toinen esimerkki hyvästä aiheesta olkoon Marjo Heiskasen Mustat koskettimet. Heiskanen, itsekin pianisti, kertoo trion tarinan. Kirja avaa näkökulman maailmaan, jota emme tunne, jollemme ole muusikkoja, ja vain muusikko pystyi sen tarinan kertomaan. Juha-Pekka Koskisen historialliset romaanit käsittelevät järjestään hyvin löydettyjä aiheita. Mitättömyydestä ei voi syyttää Maarit Verrosen Hiljaisten jokien aihetta: se on maailmanloppu. Paljon kehutun Lucia Berlinin novellit hätkähdyttävät juuri aiheillaan. Berlin on elänyt monipolvisen elämän ja kirjoittaa koetunoloisia tarinoita alkoholistien kuntoutuslaitoksesta, sukeltamisesta tai epämääräisestä aborttiklinikasta. Äskettäin julkaistu Heather Morrisin romaani Auschwitzin tatuoija on takuuvarmasti kiinnostava aihe.

Huonosta aiheesta en halua esimerkkejä antaa, mutta on aiheita, joita on käsitelty paljon – vaikkapa parisuhteen ongelmat tai nuoren ihmisen aikuistuminen. Näiden aiheiden uusintakäsittely vaatii jotain uutta ja erityistä, näkökulmaa, rakennetta tai hämmästyttävää kieltä. Erkka Mykkäsen Something not good kertoo juurikin nuoren miehen etsikkovuosista, mutta tekee sen sympaattisesti, pienellä ironialla ja niin viehättävällä kielellä, että tarina tuntuu tuoreelta.

Niin kuin tiedetään, kirjoittajat ovat tarinalähtöisiä tai kielikeskeisiä, ja tottakai tarina on tarinankertojille oleellisempi kuin kielen taituroijille. Silti tarinalähtöinen kertoja tarvitsee parhaan kielen tarinan kertomiseen eikä romaani voi olla pelkkää kielellä temppuilua.

Aihe pakottaa kirjoittamaan. Kirjoittaja on kirjoittamisen ytimessä, kun hänellä on pakottava tarve saada sanottavansa sanotuksi. Riittävä sisäinen pakko auttaa voittamaan aloittamisen kitkan, osaamattomuuden pelon ja ne kymmenet muut vastukset ja kauhut, jotka matkan varrella odottavat. On hyvä merkki, jos kirjoittaja ei haluaisi kirjoittaa, mutta sisäinen pakko ajaa työhön.

Pidänkö aiheeni omana tietonani vai kerronko siitä jollekulle? Tämä on herkkä kysymys. Toisaalta kirjoittaja on innoissaan löydettyään aiheen ja häntä haluttaisi kertoa löydöstä muillekin. Samallahan voisi testailla, kiinnostaako aihe ketään muuta kuin kirjoittajaa. Kertomisella on kuitenkin vaaransa. Jos vastaanottaja on nihkeä tai tympeä, oraallaan oleva herkkä idea voi kuolla hyytävän kylmään vastaanottoon. Kirjoittajalta katoaa into ja rohkeus. Jos taas kertoo aiheestaan vuolaasti yltympäriinsä kiitolliselle ja sympaattiselle kuulijakunnalle, aihe saattaa tyhjentyä. Ei ole enää syytä vaivalloisesti kirjoittaa tarinaa, joka on tullut kerrotuksi moneen kertaan. Aiheen varastamisen mahdollisuus ei ole suuri, mutta sekin on olemassa, varsinkin jos aihe on erityisen ajankohtainen tai kaupallisesti kiinnostava.

Tässäkin asiassa on kaksi koulukuntaa. Väinö Linna kertoi aikomuksistaan ystävilleen ja luki heille otteita kirjoittamastaan. Minä en uskalla aiheitani paljastaa, en ryöstöretkeä epäillen vaan koska pelkään, että kerrottu aihe menettää latauksensa ja lakkaa kiinnostamasta minua.