Äitini kuolemasta tulee tänään, 6.6. kuluneeksi seitsemän vuotta. Äidin vei viidessä vuodessa nopeasti ja julmasti edennyt Alzheimerin tauti. Kuollessaan hän oli luuta ja nahkaa, sillä hän ei ollut syönyt enää aikoihin. Hän oli lähes 90-vuotias.

Olin ollut äitiini hyvin kiintynyt ja välimme olivat hyvät. En surrut hänen kuolemaansa, sillä olin surrut ja ahdistunut viisi vuotta. Kuolema lopetti suremisen.

Ystäväni kirjailija Terhi Rannela menetti äitinsä toisin, yllättäen ja liian nuorenakin. Äiti ei ollut ehtinyt täyttää edes seitsemääkymmentä. Hän oli jäänyt juuri eläkkeelle, sopeutunut leskeyteen ja ehtinyt löytänyt uuden elämisen tavan. Rannelan isä oli kuollut muutama vuosi aiemmin.

Liityn tapaukseen siten, että juuri sinä päivänä olimme syömässä blinejä Tillikassa, ja seuraamme liittyivät sattumalta vielä kirjailija Tuula Kallioniemi ja kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä. Olimme hyväntuulisia. Laskimme  – jälkikäteen ajatellen groteskia – leikkiä siitä, miten monilla eufemismilla kuolemaa kutsutaan. Heittää lusikka nurkkaan, siirtyä suorasääristen komppaniaan, toiseen hiippakuntaan, poistua keskuudestamme, siirtyä ajasta ikuisuuteen. Kenellekään ei tullut mieleenkään, että kuolema voisi olla se syy, miksi Terhin äiti ei vastannut puhelimeen.

Olemme kumpikin kirjoittaneet kirjan äidin kuolemasta. Kirjoitin Alzheimerin taudista ja äidistäni kirjan Pala palalta pois jo äidin kuolinvuonna. Terhi Rannela julkaisi tänä keväänä kirjan Äiti, ajatuksia äkkikuoleman jälkeen.

Kirja on pieni ja painava. Se on tiivis, mutta äärimmäisen vaikuttava ja antoisa. Sitä ei voi ahmaista, vaan se pitää sulatella pienissä erissä.

Kirjassa puhutaan eniten surusta. Kirjailija kertoo omista kokemuksistaan, kauhusta ja järkytyksestä kun tieto saapuu, jäykistymisestä ja lamaantumisesta, tunti tunnilta selviytymisestä ja järkytyksen sulamisesta suruksi. Hän kuitenkin korostaa, ettei halua kirjoittaa selviytymistarinaa, jonka sankari on koettelemukset voitettuaan entistä vahvempi, viisaampi, herkempi… Rannela inhoaa ilmaisua ”parempi versio itsestään”, sillä ihminen ei päivity. ”Elämä on rinnakkaisten tarinoiden vyyhti; yksi tarina alkaa, toinen päättyy – ja osa jää väistämättä kesken.”

Äiti-kirjan toinen, merkittävä anti on se laaja tutkimustyö, jonka kirjailija on tehnyt surusta. Hän on suodattanut löytämänsä itsensä läpi ja kirjoittaa sen lukijoille tavalla, joka lohduttaa ja antaa ymmärrystä, mutta ei kaunistele. Suru ei mene pois. Se väistyy sivummalle, mutta ei haihdu.

”Äiti on vettä, jota kannan. Kuljen hitaasti, yritän pitää tasapainon. Matka kestää niin kauan kuin elän. Pisaroita putoilee, niitä haihtuu. Velvollisuuteni on jatkaa ja antaa muistonjanoisille juotavaa.” Kirjailija kokee kirjoittamisen vaikutuksen; mitä enemmän hän kirjoittaa kuolemasta, sitä enemmän elämänhalu vahvistuu.

Rannela kahlaa läpi tutkimuksia kuolemasta, kuolinsyistä, surusta, surevan kohtaamisesta ja surun käsittelemisestä, mutta hän lukee myös romaaneja ja runoja, kuuntelee musiikkia ja katsoo taidetta. Hän löytää Eeva Kilveltä ja Lealiisa Kivikarilta säkeitä, jotka tuntuvat osuvan juuri siihen suremisen hetkeen. Hän huomaa, että kuolema ei yhteiskunnassa ole enää tabu, mutta suru on. Surusta pitäisi toipua nopeasti, selviytyä entiselleen, ponnahtaa entiseen muotoonsa kuin kumipallo. Enää ei sentään puhuta ”surutyöstä”.

Rannela kutsui meidät neljä naista uudestaan yhteen puhumaan äideistämme. Tillikka oli kiinni, bliniaika ohi, mutta muistimme elävästi neljän vuoden takaiset tapahtumat. Puhuimme siitä päivästä ja äideistämme.

Ollessani nuori naisten kokoontumisissa ja kursseilla käsiteltiin suhdetta äitiin usein negatiivisesta lähtökohdasta, olettaen että äitisuhde on huono. Varmasti edelleen on huonoja äitisuhteita, mutta sormituntuma on, että äitien ja tyttärien suhteet ovat nykyään suvaitsevampia, kannustavampia ja avoimempia.

Meillä oli paljon tarinoita äideistämme. Rannela kertoo niitä kirjassaan, siitäkin äidistä, joka vannoi lähtevänsä tästä maailmasta  kahden muovikassin kanssa, suorin vartaloin kerien.

Terhi kysyi meiltä, millaisissa tilanteissa äiti tulee mieleen. Tunnustin, että usein tulee vaistomainen ajatus: minäpä soitan äidille. Kuinka ollakaan, toiset tyttäret tunnistivat saman ilmiön. Kun tapahtuu jotain ihanaa, kun on tullut paha mieli, kun on kuullut uutisen: ”Pitääkin soittaa äidille.”

Äiti kulkee mukanamme aina.