Häpeämättömän nurkkapatrioottisin ynnä joulukaupallisin motiivein listaan lukemiani Pirkkalaiskirjailijoiden kirjoja, joita ilmestyy niin paljon, että kaikki eivät ole käsiini osuneet. Pahoittelen listan puutteellisuutta! Esimerkiksi Peltoniemi, Romppainen, Bagge ja Palviainen saisivat listalla olla, vaikka eivät ole. Kommentit ja lisäykset ovat siis erittäin tervetulleita, mielellään muutaman kuvailevan lauseen kera.

Tarkoitukseni on luonnollisesti kannustaa lukemaan ja ostamaan kirjoja sekä pukinkonttiin livauttamaan.

Muuallakin kirjoitetaan kelvollista, jopa hyvää kaunokirjallisuutta, mutta lähikirjallisuus on kuitenkin lähikirjallisuutta.

Lasten ja nuorten kirjoja

Lanua olen lukenut tänä vuonna hämmästyttävän vähän. Johanna Hulkon suositusta sarjasta ilmestyi Geoetsivät ja vaeltava aave. Vähän nörtimpiä ja vanhempia kiinnostanee tietokoneaiheinen Harmaa hakkeri -sarja, jonka uusin osa on nimeltään Glasier vastaan Vapaus.

Tuula Kallioniemen nuortenkirjalla on ihana nimi ja ihana se on muutenkin: Mopoautolla mun prinssini saapuu. Lyhyessä kirjassa tapahtuu paljon ja isoja: rakkautta ja raskaudenpelkoa, siiderihumalaa, salaisuuksien paljastumista ja mielenterveysongelmia. Täsmäluettavaa yläastelaiselle, jota paksut romaanit kammoksuttavat.

Päiväkoti-ikäisille on suunnattu Juha Siron seikkailukas Oiva ja aikasormus, jossa on runoa riimittelevä korppi, jännittäviä matkoja sekä pientä lukijaa miellyttävät lyhyet luvut.

Harri István Mäeltä olen lukenut vauhdikkaat Mörkökiekkoilua sekä Aavekirjan. Aaveet seikkailevat Mäen kirjoissa jokseenkin pysyvästi. Sopivasti kammottavaa.

Historialliset romaanit

Lajista luettavaksi on osunut kaksi jännittävää, karmeaakin tarinaa. JP Koskisen Haukansilmä osuu Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeisiin ja intiaanisodat aloittaviin vuosiin. Koskinen ei päästä helpolla valloittajia mutta ei intiaanejakaan. Silmitöntä raakuutta on kummallakin puolella, sillä tässäkään sodassa ei ole voittajia. Koskisen sankarit ovat usein virkeitä, fiksuja nuoria poikia ja on erityisen viehättävää, että he ihastuvat fiksuihin ja taitaviin tyttöihin. Yrjön rakastettu tuo mieleen mestariampuja Annie Oakleyn.

Toinen karmiva tarina sijoittuu samaan aikakauteen, 1800-luvun Varsinais-Suomeen, jossa sudet surmasivat parikymmentä lasta. Päivi Alasalmen Sudenraudat kertoo järkyttävän tapahtumasarjan, mutta ymmärtää myös sutta. Ihmisen ahne toiminta heilautti luonnon tasapainoa jo toistasataa vuotta sitten, viattomat kärsivät ja susi sai vihat. Kirjassa on taiten tehty taustatyö, joka antaa hyvää ajankuvaa. Yllättävää, että tavallisella kansalla ei ollut pyssyjä eikä koiria, jotka olisivat olleet turva susia vastaan.

Vähän erikoisemmat romaanit

Näitä en ole lukenut, vaan kirjamessuilla keskustellut kirjoittajien kanssa. Alexandra Salmelan 56, oletankoostuu 56 tarinasta, koska koronavuodessahan on 56 viikkoa. Ainakin siltä tuntui. Kirjailija kertoo sen olevan menetelmällinen episodiromaani ammatti-identiteettikriisistä, tarkasti rytmitetty konseptialbumi.

Toinen erityisromaani on Tiina Poutasen Polkupyörävaras, joka on kunnianosoitus Vittorio de Sican samannimiselle elokuvalle. Romaani on luokiteltu jännäreihin, mikä ei ihan osu napakymppiin, vaikka kirjassa kyllä seikkaillaan pitkin Siperiaa ja kohdataan vampyyrintutkija. Poutasen ajattelu ja runot ovat omaperäisiä, mikä näkyy romaanissakin.

Viihdettä ja kaikkea muuta kuin viihdettä

Niina Hakalahden Kaleidoskooppi on hätkähdyttävä, tarkka kertomus erityislapsen perheestä. Vanhemmat rakastavat lastaan ja tekevät kaikkensa, mutta ongelmat eivät ainakaan pienene, kun lapsi kasvaa nuoreksi, raivokohtaukset voimistuvat ja huolenaiheet laajenevat. Sydäntäraastava, tunnelmia herkästi tavoittava teksti antaa katsoa erityisen perheen erityisen vaativaan arkeen ja antaa vertaistukea samanlaisessa tilanteessa eläville. Olen kirjoittanut Kaleidoskoopista jo aiemmin.

Aivan jotain muuta on sitten Amanda Vaaran nimellä kirjoitettu Ruusuja ja risuja, joka jatkaa täysihoitola Villa Venlan tarinaa rennosti ja taitavasti viihdyttäen.

Minttu Hapulin Emil on hybridi, jonka keskiössä on dekkarimainen kuolemantapaus mutta joka itse asiassa on psykologinen romaani menneisyyden vaikutuksista. Kaikilla henkilöillä on motiivi ottaa hengiltä narsistinen, hurmaava Emil, mutta kuka sen teki? Erityisen ansiokasta on muistisairaan kokemusmaailman kuvaus.

Hybridi on myös Marika Riikosen esikoisromaani Lasinen merenneito, joka alkaa chick litinä, saa dekkarimaisia sävyjä ja kääntyy lopulta spefin suuntaan. Venetsia tuoksuineen, väreineen ja tunnelmineen on väkevästi läsnä.

Novelleja

Ilona Tomin novellit Kaikkein oudointa täällä ovat lyhyitä, täsmällisenoloisia kertomuksia tapahtumista, paikoista ja olioista, jotka huojuvat realismin ja spefin välillä. Nainen pukee ylleen naisennahan, talo lentää tiehensä, ehkä se siipiluita keräävä nainenkin, karhu ja pikkupiikanen ystävystyvät.

Marika Riikonen ja Päivi Haanpää ovat tamperelaisia, joten kelpuutan heidän kokoamansa novelliantologian Likaisen tusinan listalle mukaan. Novellien yhteinen nimittäjä on ”likaisuus”, joka voi olla rikos, valhe tai epäsopiva tunne. Pirkkalaisista ovat mukana Salla Simukka, Terhi Rannela, Jukka-Pekka Palviainen, Tapani Bagge ja Kirsti Kuronen.

Harri István Mäen novellikokoelmalla on mukava nimi: Enkeli tupakkasalongissa. Kooltaan pieni kirja on itse asiassa varsin tuhti paketti spefiin päin taittuvia kertomuksia.

Runoja

Marjatta Lehtovirran Kävelen joen väärää puolta pohjautuu paljolti kirjoittajan monien pyhiinvaellusten herättämiin vaikutelmiin, ajatuksiin ja tunnelmiin. Se on herkkä, älykäs ja syvällinen. Kirjan sanakiepahdukset ovat ällistyttäviä: ”Polku valaisee jalkapohjat” tai ”Lepäksi syntynyt on polunlöytäjä”.

Leena Kellosalon Tulikärpäsiä Tammelan yllä on runoelma mutta samalla kertomus lapsuudesta. Lipeällä valettu tahmea tie tarttuu jalkapohjiin, lemmikkinä on Ida-niminen kana, rotta tulee immuuniksi arsenikille, Elis on rintamalla, Anni odottaa, pelkää ja pelaa spiritismiä, mummu leipoo tiikerikakkua ja ässiä.

Molemmat runoteokset ovat lähestyttäviä ja ymmärrettäviä, mistä ilahduin. Vaikeammin avautuva on nuoren Aino-Kaisa Koistisen esikoiskokoelma Uhanalaiset ja silmälläpidettävät, jossa kysymys on florasta ja faunasta. Sieltä poimin jokaista kissaihmistä koskettavat säkeet: ”asetan käden kissan otsalle/otan vastaan haurauden/kuononpään värähdyksen/hiilitassunjäljen/mittaamattoman armon”.

Tietokirjoja

Ari Järvelän Idman on loistava historiallinen tietokirja, joka kertoo Pohjoismaiden suurimmasta kavalluksesta. Sen teki Tampereella pankinjohtaja, Hatanpään kartanon perillinen Nils Idman. Järvelä on saanut käytettäväkseen Idmanin vaimon Annan päiväkirjat, jotka päästävät näkemään suoraan häpeän ja tuskan syöveriin ajautuvaan, ennen arvostettuun ja varakkaaseen perheeseen. Idmaneilta menee kaikki, mutta kaupunki hyötyy, kun he joutuvat myymään omaisuutensa. Rantaperkiö, Härmälä, Multisilta, Peltolammi, Nekala, Koivistonkylä… kaikki ovat entisiä Hatanpään kartanon maita.

Aivan toisenlainen, mutta yhtä lailla ahmittava tietokirja on Terhi Rannelan Kirjeiden lumo. Pieni kirja kertoo kirjeistä, mutta kirjoittamisesta laajemminkin. Rannela löytää hämmästyttäviä liittymiä kirjeisiin: Tolstoin vaimon päiväkirjat, tyyppikirjaimet, nuoruuden päiväkirjat, ensimmäiset kirjeet, mielipidevangit… Lupasin itselleni lukea kirjan hitaasti ja nautiskellen, mutta toisin kävi. Tästäkin on blogissa ollut jo aiemmin. 

Reetta Huttusen ja Salla Nazarenkon antibiootteja käsittelevästä tietokirjasta Miten käy ihmisen ilman antibiootteja olen myös kirjoittanut jo. Vankka tietokirja piirtää pelottavan kuvan maailmasta, jossa antibioottien teho on hiipunut. Silloin jo kerran voitetut taudit palaavat ottamaan ihmiskunnasta revanssin.

Lukematta on vielä Päivi Haanpään Pysähdyskoe. Kirjoittaja teki omakustanteisen puolen vuoden kokeilun, jolloin hän ei kysellyt eikä ottanut vastaan työtä, ei pyrkinyt eikä suorittanut mutta ei liioin matkustanut Tahitille etsimään itseään. Haluan tietää, mitä pysähdyskokeesta seurasi.