Apurahoista, osa 2

Kun Marcus Aurelius nimesi mietteensä iskevällä otsikolla ”Itselleni” ja kirkkoisä Augustinus bloggasi ”Tunnustuksia”, minun blogikirjoitusteni yleisotsikko voisi olla ”Itsestäänselvyyksiä”. Jatkan silti itsestäänselvällä linjallani, tällä kertaa uudelleen apurahoista.
Kirjailijoiden apurahajärjestelmä on melko hyvä, sormituntumalla riittävämpi kuin esimerkiksi näytelmäkirjailijoilla tai kuvataiteilijoilla. Holtittomista ja laiskoista apurahasyöttiläistä vallitsee kuitenkin harhaluuloja, joiden vastineeksi seuraa faktoja.

1. Apurahaa ei saa kuka tahansa. Pitää olla päteviä näyttöjä aiemmasta kirjallisesta tuotannosta ja selvät suunnitelmat , mihin projektiin apurahaa hakee. Esikoisteokseen ei apurahaa heltiä. Kadehtijoille voisi sanoa: tee perässä ja inise sitten. Yhteiskunnassa on yksinkertaisesti töitä, joita ei voi suorittaa niin että ansaintalogiikka toimisi. Taide on näitä töitä, lasten opettaminen toinen, sairaiden hoitaminen kolmas, tieteellinen tutkimus neljäs eikä teiden rakentaminenkaan ole kannattavaa. Näitä tarvitaan, jotta pyörisivät ne työt, jotka tuottavat tekijöilleen voittoa ja isänmaahan vientituloja.

2. Vain pieni osa apurahaa hakeneista saa apurahan. Prosenttimäärä näyttää olevan noin 15. Eli joka kuudes tai seitsemäs anomus johtaa toivottuun lopputulokseen. Apuraha-anomuksen laatimiseen menee aikaa ja tarkkaavaisuutta.

3. Apurahan määrä on useimmiten varsin maltillinen. Tavallisia ovat 4.000 – 6.000 euron apurahat. Työntekijän keskipalkka on Suomessa noin 3.500 euroa kuukaudessa. Apurahoista kuulutellaan lehdissä ja onnitellaan, kuukausipalkasta ei. Kuitenkin apuraha on saajalleen palkka tehtävästä työstä. Työn suorittaminen on jälkikäteen raportoitava. Kun seuraavan kerran avaat kirjan, vilkaisepa, ketä kirjoittaja kiittää kirjan valmistumisen tukemisesta ja näet, mihin apurahoja käytetään. Jussi Valtonen kiittää Alfred Kordelinin säätiötä, Wihurin säätiötä, Valtion kirjastoapurahalautakuntaa, Suomen Kulttuurirahastoa, Valtion kirjallisuustoimikuntaa ja Uudenmaan Kulttuurirahastoa. Kuuden laitoksen tuella syntyi Finlandia-voittaja ja yhteiskunnallisesti merkittävä kirja.

4. Vain valtion tai kaupungin apurahoilla on tekemistä veronmaksajan kukkaron kanssa. Yksityiset rahastot ja säätiöt kuten Wihuri, Kordelin, Suomen Kulttuurirahasto maakuntarahastoineen tai Kone jakavat apurahoja pääomansa tuotosta, josta on maksettu n. 30 % vero.

5. Apuraha on veroton, mutta siitä on maksettava pakollinen eläkevakuutusmaksu (mikä on hyvä asia, se kerryttää kirjailijan eläkettä). Apurahan saajan pitää tulla toimeen noin 1.500 verottomalla eurolla kuussa riippumatta siitä onko taloudessa lapsia tai toista ansaitsijaa. Vakituista työtä ei apurahan ohessa saa tehdä. Sivutyöoikeutta voi anoa. Oheistyön määrä on rajallinen myös sen vuoksi, että romaanin kirjoittamiseen menee työaikaa ainakin vuosi ja apurahakuukaudet ovat kallisarvoista aikaa.

6. Kun kirjailijan keskimääräiset tekijänoikeuskorvaukset ja apurahat lasketaan yhteen, tulos on Kirjailijaliiton tutkimuksen mukaan vähän vajaa 10.000 euroa vuodessa. Älkää siis uskoko iltapäivälehtiä, jotka väittävät kirjailijoiden tienaavan 3.500 euroa kuussa. (Siinä tilastollisessa joukossa on vaikka ketä, mm. teknisten käyttöohjeiden kirjoittajia.)

 

7. Joskus kirjailijat nähdään yhteiskunnan hyödyttöminä parasiitteina, joita suvaitsevaiston tuella ylläpidetään. Jätetään nyt pohtimatta pienen kansan oman kielen ja identiteetin ylläpitäminen ja kehittäminen ja siirrytään suoraan valuuttaan. Kirjailija työllistää omalla työllään koko joukon ihmisiä. Kirjailija on alkutuottaja kuten maanviljelijä tai marjanpoimija. Hänen kirjoittajantyönsä työllistää ainakin seuraavia: kustannustoimittaja, kustantajan markkinointi- ja tiedotusosasto, graafikko, kirjapaino (ja sitä kautta paperitehdas), logistiikka, kirjakaupat, posti, kirjastot, kirjamessut, toimittajat ja valokuvaajat. Esiintymisiin ja sen kaltaisiin tilaisuuksiin reissatessaan kirjailija kantaa rahaa VR:lle, busseille, hotelleille ja kahviloille työllistäen näiden henkilökuntaa. Apurahaeuroset eivät nekään jää tilille makaamaan eikä niillä hankita finanssituotteita, vaan ne piristävät kansantaloutta ruokakaupan, sähkölaitoksen, asumisen ja muun arkipäiväisen kulutuksen kautta. Kirjailija on hyödyllinen yhteiskunnan jäsen ja sellaisena häntä on kohdeltava.

Jätä kommentti