Ensi-ilta

Ensi viikolla on jännittävä ilta. Tiistaina 15.9. Pala palalta pois saa ensi-iltansa teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä. Kirjoittajalle vaikein asia on tällä hetkellä, että en voi tehdä enää mitään edistääkseni ensi-illan onnistumista. Tekemiset on tehty, loppu on ohjaajan ja näyttelijöiden käsissä – ja myös tuurilla on osansa. Voin vain jännittää ja toivoa parasta. Äidin roolin näyttelee … Lue lisääEnsi-ilta

Pyöveli – oikeudenpalvelija ja kuoleman virkamies

Anneli Kanto - Pyöveli, 2015 Gummerus

Idean alkujuuria on useimmiten vaikea jäljittää. Ideat ovat kuin sienirihmasto; ne levittäytyvät ja kasvavat pinnan alla alitajunnassa, kunnes eräänä päivänä, sopivan sateen jälkeen pinnalle poksahtaa tatti, kanttarelli tai seitikki, niin että itsekin yllättyy. Ideahan saadaan. Sitä ei tehdä. Sienirihmastoaan kannattaa ruokkia taiteella, luonnolla, tekemisellä, näkemisellä, kuuntelemisella, lukemisella. Siten se pysyy elinvoimaisena ja tuottaa satoa. Pyöveli-romaanin … Lue lisääPyöveli – oikeudenpalvelija ja kuoleman virkamies

Apurahoista, osa 2

Kun Marcus Aurelius nimesi mietteensä iskevällä otsikolla ”Itselleni” ja kirkkoisä Augustinus bloggasi ”Tunnustuksia”, minun blogikirjoitusteni yleisotsikko voisi olla ”Itsestäänselvyyksiä”. Jatkan silti itsestäänselvällä linjallani, tällä kertaa uudelleen apurahoista. Kirjailijoiden apurahajärjestelmä on melko hyvä, sormituntumalla riittävämpi kuin esimerkiksi näytelmäkirjailijoilla tai kuvataiteilijoilla. Holtittomista ja laiskoista apurahasyöttiläistä vallitsee kuitenkin harhaluuloja, joiden vastineeksi seuraa faktoja. 1. Apurahaa ei saa kuka … Lue lisääApurahoista, osa 2

Heimo

Romaanin, näytelmän tai käsikirjoituksen kirjoittaminen –  varsinkin ensimmäistä kertaa – on niin vaativa ja vaikea ponnistus, että kaikki vetoapu tulee ottaa vastaan. Runokokoelmasta en sano mitään, koska runouteen en yllä ja runoilijat ovat ihmislaji sinänsä. Kirjoittava yhteisö antaa vetoapua. Myytti yksinään ja kaikkien hylkäämänä tuhertavasta kirjoittajasta on todellakin myytti. Useimpien kirjailijoiden  takaa löytyy kirjoittava yhteisö. … Lue lisääHeimo

Apuraha

Apuraha on raha-apu. Sitä kirjailija tarvitsee. Pienessä maassa pienet, yhä pienenevät painokset eivät kukkaroa kauan lämmitä. Sanottakoon selvinä euroina: romaanista kirjailija ansaitsee tavallisesti 4.000 – 5.000 euroa eli vuoden työstä kahden kuukauden palkan. Sain keväällä suurimman mahdollisen valtion taiteilija-apurahan, 5-vuotisen. Huomaan, etten ole aiheesta juuri tuuletellut. En edes uneksinut saavani viisivuotista. Varovasti elättelin toivetta kolmivuotisesta. … Lue lisääApuraha

Voiko kirjoittamista opettaa?

Tämä kysymys on klisee, joka pysyy sitkeästi hengissä. Samalla kun ei epäillä, voiko näyttelemistä, soittamista, laulamista tai maalaamista opettaa, yhä edelleen pompahtaa esille ajatus, että a) kirjoittamista ei voi opettaa b) kirjoittamisen opetus latistaa lahjakkuuden ja tuottaa toistensa kaltaisia keskinkertaisuuksia. Yhä elää myytti kirjailijasta, joka ei tunne eikä lue kirjallisuutta, ei tarvitse eikä saa neuvoa … Lue lisääVoiko kirjoittamista opettaa?

Oppimisen ylistys

Olin Virossa viikon mittaisella kielikurssilla. Mikä oppimisen ilo. Mikä oivaltamisen riemu. Oppiminen ja opiskelu tuottavat suurta tyydytystä ja hyvänolontunnetta.

Miksiköhän?

Miksi tuottaa niin suurta nautintoa, kun lopultakin onnistuu taivuttamaan viroksi järjestysluvun illatiivin? Üheksateistkümnendal sajandel kuuskümnendatel kolmandel aastatel. (Toivottavasti meni oikein.) Nautinko siitä, että aivoni toimivat? Vai tuottavatko aivoni minulle mielihyvää, koska niitä rasitetaan? Aivot riemastuvat, kun ne hoksaavat, että “pögenigud” ovat pakolaisia, viron omituinen sana viikolle, “nädala”, tulee tietenkin venäjän viikkoa merkitsevästä sanasta “nedelja”, “kingitus” (sanotaan kinkkitus) on ilman epäilystä sukua pohjalaismurteen “kenkki” –sanalle ja molemmat luultavasti ovat peräisin saksan schenken – Geschenk –sanoista. Onko sanojen kanssa painivalle kirjoittajalle erityisen mieluista toisen kielen sanojen löytäminen, käyttäminen ja kieliopin arvoitusten ratkominen?

Ja tietysti viro on suomalaiselle hupaisa kieli. En ehdi estää tirskahdusta, kun luen, että kavalat kyberkelmit ovat muiluttaneet pankkitileiltä rahaa. Minua huvittaa suuresti, että putukkaat ovat hyönteisiä, ämplik hämähäkki ja kärpes kärpänen.

Enkä ole ainoa. Kurssitoverini säteilivät oppimisen intoa – olimme tohkeissamme kuin ensiluokkalaiset. Kertoivat, että kun järjestettiin teemapäivä monikon partitiivista, osanottajia tungeksi paikalle, niin etteivät istumapaikat riittäneet. Monikon partitiivi!

Kansojen moninaisuudessa on sydäntä läikähdyttävää löytää samanlaisuutta muualtakin kuin kielestä. Emme ole maailman ainoita tällaisia. Saman näköisiäkin ollaan. Virolaisten tavassa olla olemassa on jotain tuttua, vaikka kansan kohtalo historian saatossa onkin ollut toinen, kovempi kuin suomalaisten. Sama vetäytyvyys, introverttisyys, järjestelmällisyys, pragmaattisuus, pelkistetty tyyli, siisteys, kunnolla tekemisen arvostaminen, tietotekniikan käyttö, ylisanojen halveksunta. Virolaiset hämmästelevätkin suomalaisten nykyistä intoa viljellä sanoja “mahtavaa, upeaa, huippua”. He ilmaisevat ihastuksensa sanalla “normaalne”.

Virolaisten kesähitti on muuten Curly Stringsin “Kauges külas”, jonka löydätte täältä: 

Kas, se kertoo teinistä, jonka pitää viettää kesäänsä isovanhempien luona kylässä, jossa ei ole mitään, ei toisia nuoria, ei pankkiautomaattia, ei kauppaa, vain retkahtanut lentopalloverkko tyhjällä rannalla, jossa nuori yrittää ruskettaa itseään ja kuuntelee mankkaansa. Tuttua?

Kieltä voi opettaa. Kieli muuttuu, mutta perussäännöt pätevät. Kun on kerran oppinut taivutusmuodot, ne pysyvät. Voiko kirjoittamista opettaa? Siitä ensi kerralla.

Residenssissä

Olin viikon vieraalla maalla. Residenssissä. Se on ylhäisen henkilön tai korkean virkamiehen asunto, yleisemmin juhlava tai upea asuinpaikka, kertoo Wikipedia. Residenssijärjestelmä on myös mahdollisuus saada edullisesti käyttöönsä majapaikka ulkomailta vaikka ei olisi ylhäinen eikä olisi edes virkaa. En puhunut kenenkään kanssa kauppa- ja kahvila-asiointia lukuunottamatta. Ei ollut televisiota, ei nettiä, ei facebookia tai sähköpostia, ei … Lue lisääResidenssissä

Keskusteluja kuolleiden kanssa

Historiallisen romaanin kirjoittaja keskustelee kuolleiden kanssa. Hän etsii tietä heidän luokseen, yrittää puhua heidän kanssaan. Tämä ei ole vertauskuva. ​Historia on täynnä myyttejä sankareista, jotka ovat laskeutuneet tuonpuoleiseen, kuoleman valtakuntaan löytääkseen ikuisen elämän arvoituksen. Dante tai Gilgamesh, shamaanit, Väinämöinenkin meni Antero Vipusen kitaan hakemaan sanoja. Miksi kuolleiden luo? Koska kuolleilla on tieto. Mutta kun nämä … Lue lisääKeskusteluja kuolleiden kanssa

Lukemisen ihme

Lukijoiden kohtaamisia on tänä keväänä ollut paljon, sekä uuden romaanin Pyövelin että 2008 ilmestyneen Veriruusujen tiimoilta. Lukijoiden tapaaminen on palkitsevaa. Se on hämmästyttävääkin ja sielua ravitsevaa. Tuntuu ihmeeltä, että kyllä, toden totta, nuo ihmiset ovat lukeneet tarinani, lukiessaan ajatelleet ajatuksia ja tunteneet surua, iloa, jännitystäkin sekä myötätuntoa tai vastenmielisyyttä kuvittelemiani, olemattomia henkilöitä kohtaan. Kirjoittaminen on … Lue lisääLukemisen ihme