Tiedätte nämä pimeät aamut.
On olevinaan aamu, vaikka on yö. Kuin ryömisi raskaan kuorman alta. Ei haluta herätä, edessä oleva päivä tuntuu vastentahtoiselta velvollisuudelta. Miksi heräisin, miksi pitäisi lusia uusi päivä iltaan asti? Ahdistus puristaa rintaa heti, kun joutuu unien kultalasta tylyyn valveeseen.
Aamutunteen vastakappale on luonnollisesti herääminen suden hetkellä kello kolmen ja neljän välillä. Se on juuri sopiva kohta katua elämän varrella tekemiään virheitä ja huonoja valintoja, muistella häpeällisiä tilanteita tai vääryyksiä, joita on tehnyt tai joiden kohteeksi on joutunut. Nämä ovat erinomaisia pohtimisen kohteita. Hyödyllisen jälkikäteishäpeän ja katumuksen ohella voi tuloksellisesti surra sitä, miten vanha ja vaivainen jo on, miten vähän elämää, kokemuksia ja iloja on jäljellä.
Eivätkä ankeusmomentumit toki tähän lopu. Yksin eläminen tarjoaa niitä runsaskätisesti.
Otetaan vaikka aivan tavallinen perjantai. Kirjoitan tätä juuri perjantai-iltana, joka on varsin toimiva ankeusajankohta. Viikolla on menemistä ja tekemistä, mutta kun arjen aherrus hiljenee viikonloppuun, laskeutuu sinkkutalouteen hämäryys ja ikävyys. Siinäpä istun yksinäni kulahtaneella punaisella sohvallani, jonka olen pojaltani perinyt, katselen televisiosta tyhjänpäiväistä ohjelmaa ja mietin, että tylsänkin televisiosarjan katseleminen mukavan ihmisen seurassa olisi huomattavan mukavaa ja että viinipullokin saattaa jääkaapissa olla, mutta miksipä sitä yksin lipittäisin. Ei maistu, ei lohduta, ei huvita.
Joskus saattaa olla, että yksineläjä osallistuu tilaisuuteen, jossa tapaa ihmisiä ja jossa on viihtyisää. Menee konserttiin, sellaiseen kuin Telakan Paleface ja Laulava unioni, nauttii tuttujen ihmisten seurasta ja tunnelmasta, yhteislaulaa aatteellisesti täysin keuhkoin. Tai menee mielenkiintoiseen esitelmätilaisuuteen, tapahtumaan, kokoukseen, messuille, perhejuhliin. Tapaa ihmisiä, juttelee, syö, juo kahvia, nauraa, kuulee jotain uutta, saa virikkeitä, jopa innostuu ja tulee iloiseksi.
Tapahtuma päättyy. Yksineläjä palaa kotiinsa, jossa on vastassa hiljaisuus, pimeys ja autius. Kissakaan ei tule tervehtimään, tuonilmaisissa on sekin, niin kuin niin moni muu tuttu, läheinen ja rakas.
Siinäpä taas ankeuttaja: uutinen ystävän tai läheisen muistisairaudesta, syövästä, kuolemasta. Yksineläjä lysähtää punaiselle (kuluneelle) sohvalleen iskun saaneena, ajattelee ystävää, koettaa hengittää, selviytyä kivun viilloista ja keksiä lohduttavia näkökulmia. Lääketiede kehittyy, ehkä sairaus etenee hitaasti, ehkä ihmeitä tapahtuu, ehkä on jotain, en tiedä mitä mutta jotain. Siinä kuvittelee, miten ystävä istuu samalla tavalla yksin kotonaan ja yrittää kestää olemisen.
Omituista kyllä, ankeuttaja hyökkää kimppuun myös onnistumisen hetkellä, kun sinkku on saanut valmiiksi suuren tai vaativan työn. On paneutunut ja keskittynyt, yrittänyt parhaansa ja ponnistellut.
Siinä se on. Työ. Valmis. Entä sitten?
Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta kun iloa ei voi jakaa kenenkään kanssa, onko se iloa ollenkaan? Merkitys rapsahtaa irti. Kummallinen tyhjyys lyö kovaa.
Yksineläjä kaipaa jotakuta, joka halaisi ja kehuisi vähän, että hieno homma, tiesin, että pystyisit tuohon, keitetäänkö teetä, teenkö voileivän.
Mutta sinkku on sinkku. Ei ole teenkeittäjää. Kukaan ei halaa.
Itse on itsensä revittävä suosta ylös, tukasta kiskoen kuin paroni von Münchhausen ainakin. Haluaisin tietää, miten Münchhausen sen teki.
Anneli Kanto, kirjailija
Kuva näyttää, miltä tuntuu.
9 kommenttia artikkeliin ”Yksineläjän pimeydet”
Mikäs yksineläjä sä olet, kun jos headerissä määrittelet olevasi äiti!
Sulla on lapsi tai lapsia, joiden kanssa olet yhteydessä vähemmän tai enemmän. Lisäksi sulla on työ, kerrot olevasi kirjailija, ja sen myötä sulla on sidosryhmät.
Meillä joilla ei ollut lainkaan onnea perheen perustamisessa eli lasten hankkimisessa, ovat kaikki vuodet valuneet tyhjään ja edessä tunneli pimeyteen, vanhuuden vaivoihin ja kuolemaan. Ei ole eksää, niinkuin sulla, jonka kanssa asioida joskus, jne.
Kaikki lasketaan.
Yksinäiselle pitkäaikaistyöttömälle luku on 0. Ei ole ketään muuta kuin työvoimatoimiston virkailija ja sossutäti.
Tämä on niin vaikuttava teksti, muuta en osaa sanoa. ❤️
Meitä yksinäisiä on paljon. Miten tämä ongelma ratkaistaisiin? Sinkku on sinkku. Hän voi olla paljon tuttavia jne, mutta loppujen lopuksi hän syö yksin iltapalansa ja herää aamulla siihen, ettei kahvinkeitin porise. Tietyt suloiset äänet ovat poissa elämästä ja nimenomaan kahvinkeittimen tai vedenkeittimen tavallinen porina on ainakin siten poissa, ettei nämä äänet lähde käyntiin, kuin itse tekemällä. Niitä olisi suloista kuunnella aamuisin ja herätä sellaiseen äänimaailmaan. Kissa on mukava, se herättää ja on heti mukana aamutouhuissa. Mutta en tiedä olisinko onnellinen parisuhteessa. Mutta kuitenkin kaipaan jotakin. Voisipa löytyä tällainen arkiystävä, joka kävisi silloin tällöin jakamassa arkea. Unelmaa ehkä. Mutta kunhan nyt selviää näiden pimeiden kuukausien ohi. Tsemppiä kaikille meille yksinäisyyteen kyllästyneille. Ei muserruta sen alle.
Näinpä juuri. Kissa ei osaa keittää kahvia ja nyt sekin on kuollut. Tosin Tinke istui aina pöydällä katselemassa, kun join aamukahvini, niin että aamiaisseuraa oli.
Koira. Parempi jos hylätty tai sitten Jack Russell, laiskoille siivoojille parempi jos karkeakarvainen, ne ei tiputa karvaa. Koira on. Ja sen kanssa on pakko mennä ulos joka päivä, jolloin oppii tuntemaan muita joilla on koira.
En uskalla ottaa edes kissaa saati koiraa. En halua, että eläin jää orvoksi, kun minusta aika jättää. Toinen ongelma on juuri tämä yksinasuminen. Pitäisi aina hankkia lemmikille hoitaja, kun lähtee johonkin.
Tuttu juttu. Tosin tähän mennessä rankinta yksinäisyyttä olen kokenut nuorena ja kauniina. Ystäväni solmivat parisuhteita, menivät naimisiin. Istahtivat nojatuoliin kertomaan raskausuutisensa. Minä olin yksin. Opiskelin ja tein töitä. Tällä hetkellä, kun en ole yksin, haluan olla toisinaan yksin. Elämä on. Kosmisen yksinäisyyden syleily koskettaa kai jokaista. Ajattelen, että kirjailijalla on sisäisesti rikas maailma. Olisin halunnut olla kirjailija. Halusin kuitenkin niin monenlaista muutakin. Ei minunkaan maailmani köyhä ole. Ei toki. Olen saanut yllättävän paljon, mitä olen halunnut. Kiitollinen mieli. Lapsellinen ilon keksimisleikki ei ole hullumpi. Uskonnonopettajan harrastus. Rauha hänen sielulleen.
Onnettomin vaihe elämmässäni on samoin ollut nuorena, alle kolmikymppisenä. Yksinäisyys, parittomuus, kenellekään kelpaamattomuus, muutto työn perässä kaupunkiin, jossa ei ollut verkostoja. Sen jölkeen on ollut… en nyt sano helpompaa, mutta kiinnostavampaa.
Tunnen tunteen. Kun tuohon lisää vielä fyysisten kipujen rasitus, niin sinäpä sitä ollaan. Ihanan elämän korkea veisu takana, edessä tuntematon harmaa usva. Revi siitä sitten. Naukkaanpa palan suklaata.