Vuoden 2023 lopussa toivoin seuraavalta vuodelta työn ja vapaa-ajan tasapainoisempaa suhdetta. Toivoin myös lukevani enemmän kaunokirjallisuutta, etenkin runoutta. Kehotin itseäni liikkumaan enemmän.
Näin kävi, että vuosi oli liian työteliäs, luin ja liikuin liian vähän ja kyllästyin kesän korvalla laatikkoprojektiin niin, että lopetin sen loppuvuodeksi.
Tässä mielessä toiveet eivät toteutuneet. Muuten vuosi oli kyllä kiva.
Teatteriteema jatkui vahvana. Rottien pyhimyksen kaksi versiota jatkoivat ilokseni elämäänsä Hämeenlinnassa ja Helsingissä. Syksyllä tuli lisäksi kolme ensi-iltaa: Lahden Jukossa ja Turun Jo-JossaVeriruusut, Porissa Pala palalta pois.
Lisäksi Mikkelissä harrastajateatteri valmisti Punaorvot ja Puumalan Jalkapuu-teatteri teki Pala palalta pois.
Ilmajoen musiikkijuhien Isoviha-libretto valmistui vuoden alussa ja ooppera julkistettiin kesäkuussa. Se tulee ensi-iltaan vuoden 2025 kesäkuussa.
Punaorvot sai Mattias Hussin ruotsinkielisen käännöksen De röda barnen. Siihen liittyi yksi vuoden kohokohdista, matka Tukholmaan ruotsinsuomalaisten kirjamessuille, Tranströmerin kirjastoon ja Hornstullin kirjakauppaan.
Näkijä-dekkaritrilogian kolmas osa, Kaivatut, ilmestyi syksyllä. Syksyn satoa olivat myös Häntähoiva ja poloinen pentu, kuvitus Tuire Siiriäinen sekä Vilma Virtanen ja kaveri, kuvitus Noora Katto.
Kirjailijavierailuja, haastatteluja ja kaikenlaisia esiintymisiä oli vähemmän kuin edellisvuonna, mutta kuitenkin aika paljon, 68 kappaletta, jos oikein laskin. Mieleen jäi esiintyminen Valamon juhlassa, koko luostarialue ja Pentti Saarikosken hauta kynineen.
Tuomaroin Työväen Näyttämöiden Liiton kantaesityspalkinnon ja olikin mielenkiintoista lukea melkein 30 uutta teatteritekstiä.
Käsikirjoitin Ystävien konsertin, joka järjestettiin ystävänpäivänä Ystävien Aapisen ja Lukukirjan tiimoilta. Konserttia saattoivat koulut seurata virtuaalisesti.
Proosaa kirjoitin dekkarin lopputöiden ja Anna-lehden jatkokertomuksen verran,
Muutoin vuoden kirjoitustyöt olivat draamaa, ja sama jatkuu vielä alkavana vuonnakin. Kirjoja ei ilmesty kuvakirjaa lukuun ottamatta, mutta oopperan lisäksi ensi-iltansa saa syksyllä minun ja Heini Tolan kirjoittama näytelmä, jonka aloitimme korona-aikana vuonna 2020. Teatterin prosessit ovat todella pitkiä.
Luin äänikirjaksi kirjani Kirjoittamassa. Urakka oli yllättävän voimia vaativa.
Osallistuin aika moneen tapahtumaan ja koulutukseen: tekijänoikeuksia, äänikirjaa, kirjallisuuden digitaalista murrosta, Työväenkirjallisuuden päivä, Työväen historian ja perinteen seuran seminaari, Sugrifest. Lahden Liwre eli kansainvälinen kirjailijakokous oli inspiroiva ja antoi vaikutteita.
Katsoin 42 teatteri- tai oopperaesitystä. Taidenäyttelyissä kävin vähemmän kuin olisin toivonut, vain 10 kertaa. Vaikuttavia olivat Ateneumin näyttelyt Järnefelt ja Gothic Modern sekä Vapriikin näyttely Australian aboriginaalien taiteesta.
Kirjailija Terhi Rannelan kanssa ylläpidimme edelleen Dokkariklubia, jossa katsoimme kerran kuussa dokumenttielokuvan ja lähetimme toisillemme vaikutelmiamme. Mieleen jäivät tekoälyä käsittelevä Outouden laakso ja työelämän kummallisia ilmentymiä esittelevä After Work.
Olin edelleen Kirjailijaliiton johtokunnan varajäsen, mutta koska olin järjestyksessä ensimmäinen, käytännössä osallistuin kaikkiin johtokunnan kokouksiin. KIDE-toimikunnan jäsenenä olin myöntämässä pieniä apurahoja sekä keväällä että syksyllä. Kauteni päättyi tässä vuodenvaihteessa, mutta edelleen edustan Kirjailijaliittoa Suomen Kirjasäätiössä ja kirjailijakuntaa Suomen Kulttuurirahaston hallintoneuvostossa.
Luin 60 kirjaa, joista suuri osa oli tietoteoksia. Häpeäkseni luin vain 4 runokirjaa, vaikuttavin oli Katariina Ranteen toimittama afrikkalaisen runouden antologia Korallia ja suolakiteitä.
Tietokirjoista jäivät mieleen Jenni Kirveen He selvisivät sodasta, Antti Järven Mihin katosi Antti Järvi? ja Marjo Ahlstenin Naiskaarti 1918.
Romaaneja voisi mainita useitakin, mutta Ida Turpeisen esikoisteos Elolliset oli aivan hämmästyttävän kypsä, laaja ja taitava. Orhan Pamukin Nimeni on punainen jätti myös jälkensä. Päivi Alasalmen Meren ja veren liitto kertoo isostavihasta, joten se oli aiheensakin puolesta tärkeä.
Henkilökohtaisella puolella tapahtui kaikenlaista mukavaa mutta myös surua. Rakkaan 18-vuotiaan kissani Timo-Orvokin vei keuhkosyöpä marraskuun lopulla.
Iloisia tapahtumia oli tyttären ja hänen puolisonsa Suomen-loma kevätpuolella. Sattui tosin erittäin kylmä ja luminen jakso, vaikka olikin huhti-toukokuun vaihde.
Pojan perheen hankkima omakotitalo osoittautui viihtyisäksi.
Kotona tehtiin remontteja, uusittiin portaat ja verantojen laudoitus. Lämminvesiboileri vaihdettiin uuteen ja yläkertaan asennettiin ilmalämpöpumppu.
Osallistuin japanin kielen kurssille kesäkuussa, surkein tuloksin, kuten olen aiemmin raportoinut, mutta kävin kurssin kuitenkin loppuun asti.
Kuten mainittu, laatikkoprojekti hyytyi neljäntenä vuotenaan. Se lienee ymmärrettävää. Perkaamatta on vielä pahin eli työhuone. Ehkä vuonna 2025 jatkan vielä.
Retki Retulansaaren kuppikiviniitylle Päivi Hilskan kanssa oli muistorikas. Pitkästä aikaa sain sähköpaimenen langasta iskun! Piristävää.
Mitä toivon vuodelta 2025?
Jatkan toivetta työn ja vapaa-ajan tasapainosta. Toivon, että Ilmajoen Isoviha-ooppera onnistuu ja yleisö sen löytää. Toivon, että minun ja Heinin näytelmästä tulee hieno esitys. Toivon, että loppuvuonna pystyn tarttumaan proosaan. Kehotan itseäni ryhdistäytymään ja liikkumaan säännöllisemmin.
Kuva on Päivi Hilskan akvarelli, nimeltään Tinke tähtenä tähtien joukossa.
14 kommenttia artikkeliin ”Mitä tein vuonna 2024”
Hei !
Sain juuri luettua kirjasi Pala palalta pois ja olen aivan mykistynyt , kuinka upeasti ja koskettavasti kuvasit sairastuneen ja omaisten tuntoja . Minulla ei ole omakohtaista kokemusta aiheesta mutta siitä huolimatta tekstistä välittyi nimenomaan ne tunteet , joita läpikäydään muistisairaiden lähipiirissä .
Kiitokset upeasta kirjasta . Luin sen ” yhdellä istumalla” ja suosittelen kirjaa myös ystävilleni , joille kirjan aihe ajankohtainen .
kiitos terveisistä, muistisairaan omaisen osa on raskas.
PS Pahoittelen lyöntivirheitä, joita valitettavasti jäi aivan liikaa.
Luin, että Anneli Kanto on tulevan isoviha-aiheisen oopperan libretisti ja että jän kokee samanaiheisen romaanin kirjoittamisen raskaaksi. Olen karjalaisjuurinen opettaja, joka tulinyöihin Ylistaroon syksyllä 87. Hämmästyin suuresti täällä asuvaa ryssävihaa sekä sisällissodan suoranaista kieltämistä. Juttelin uskonnonopettajan kanssa: syy oli isossavihassa, joka oli kylvänyt vihan siemenet ja kasvattanut niistä lahon puun. Kysyin myös, eivätkö lakeuden tummahiuksiset ihmiset olleet raiskattujen naisten käliikasvua, millä muulla tummuutta selittäisi. Aihe on tabu edelleen: vihasta siinneet äpärät, joiden jälkikasvu vihastuu, jos heillä kysyyy geeniperimäänsä. Tällaista on kuitenkin tapahtunut siis. En edelleenkään pidä lakeudella roihuavasta ryssävihasta, en Israelin ystävistä, joita täällä tuntuu olevan enemmän kuin muualla Suomessa, en häjyilyn ihsnnoikisesta, näkyy tulevan uusi häjyfilmi, miten ruma julistekin. Anneli Kannon vuoden 18 tapahtumia kuvaavia teoksia ääripohjalaiset ovat myös arvostelleet, koska kaikki ryssään vivahtava tätä rasistista ryhmää raivostuttaa. Olisi kiinnostava tietää isonvihan raiskauksissa alkunsa saaneista suvuista.
Sellaisia sukuja täytyy olla. Outoa, jos aihe on edelleen puhumaton. Kuitenkin 300 vuotta on jo kulunut.
En ole kuullut kenenkään puhuvan enkä ole havainnut esim. Ilkka-lehdessä kirjoitetun. Luulisi, että joku tuollaisesta suvusta haluaisi kertoa tarinansa. Eikö se muka mahdu suomalaisuuden kirjoon.
Tosin esim. evakoistakin kirjoitetaan melko yksioikoisesti: sorrettuja ja solvattuja…suurin sankari fiktiivinen Antero Rokka. Isäni suku oli Karjalasta. Isä lähti autokouluun Viipuriin ja sieltä sotaan. Sodan päätyttyä ryssänuskoinen mies avioitui kantasuomalaisen luterilaisen eli äitini kanssa. Mutta siitä ei tullut tavallista tarinaa, päinvastoin: köyhää äitiäni pilkkasi isäni varakas suku, lapset kastettiin ilman muuta isän uskoon jne.
Kun tulin opettajaksi Ylistaron lukioon 87, rehtori (historian opettaja muuten) sanoi miltei ensisanoikseen: ”Ylistarossa vuosi 18 on vapaussota, eikä täällä kommunisteja ole ollut koskaan, eikä oikein sosialidemokraattejakaan.” Taisi oikeasti aikoinaan olla punakaartilaisiakin.
Belgian Kongossa toimineesta Akselistakaan ei taida moni tietää. Ja tämä aika taitaa haluta kuulla hirveyksiä vain idästä.
Olipa oikoonen tervetulotoivotus. Belgian Kongon Akselista en ole ikinä kuullut.
Hei, olen selvittänyt muutaman sukulinjan tummatukkaisten ihmisten alkuperää Etelä-Pohjanmaalla. Tumma tukka on näissä tapauksissa johtunut siitä, että taloon on otettu mustalainen kotivävyksi. Todennäköisesti miespulassa on otettu mustalaispoika pikkurengiksi johonkin taloon, ja on ollut hyvä ja oppivainen. Ja sitten onkin naapurintyttö ihastunut. Monella Etelä-Pohjanmaan alueella on ollut todella paha miespula isonvihan jälkeen. terv. Kirsti
Tämä oli kiva lukemus!
Saat viime vuoden suorittamisen kuulostamaan, vaikuttamaan ja näyttämään, toivottavasti myös tuntumaan helpolta, kivalta, innostavalta, opettavaiselta.
Siltä, että seuraavaan jaksaa hyvin lähteä.
Inspiroivaa. Ei liikaa, ei liian vähän. Esimerkkiä aion ottaa, sen verran kuin kykenen. Kiitos!
Jonkin verran oli liikaa tekemistä viime vuonna, mutta kun se oli mieluista, ei tuntunut raskaalta. Suotuisaa alkanutta vuotta sinulle!
Oon alaannu fanittamahan sua ja luultavasti on maharollista jotta näemmä livenä Ilimajoella viimmeestään Oopoeran aikoohin ehkä jo ennemminki.
Mukavaa notta moomma vasepuuk-kaveria. Ilmajoella on 22.1. Isoviha-tilaisuus, johon tuun. Opisto järjestää.
Mukavaa vuotta 2025 sinulle 💖
kiitos, samoin sinulle!