Voiko kirjoittamista opettaa?

Tämä kysymys on klisee, joka pysyy sitkeästi hengissä. Samalla kun ei epäillä, voiko näyttelemistä, soittamista, laulamista tai maalaamista opettaa, yhä edelleen pompahtaa esille ajatus, että a) kirjoittamista ei voi opettaa b) kirjoittamisen opetus latistaa lahjakkuuden ja tuottaa toistensa kaltaisia keskinkertaisuuksia. Yhä elää myytti kirjailijasta, joka ei tunne eikä lue kirjallisuutta, ei tarvitse eikä saa neuvoa … Lue lisääVoiko kirjoittamista opettaa?

Oppimisen ylistys

Olin Virossa viikon mittaisella kielikurssilla. Mikä oppimisen ilo. Mikä oivaltamisen riemu. Oppiminen ja opiskelu tuottavat suurta tyydytystä ja hyvänolontunnetta.

Miksiköhän?

Miksi tuottaa niin suurta nautintoa, kun lopultakin onnistuu taivuttamaan viroksi järjestysluvun illatiivin? Üheksateistkümnendal sajandel kuuskümnendatel kolmandel aastatel. (Toivottavasti meni oikein.) Nautinko siitä, että aivoni toimivat? Vai tuottavatko aivoni minulle mielihyvää, koska niitä rasitetaan? Aivot riemastuvat, kun ne hoksaavat, että “pögenigud” ovat pakolaisia, viron omituinen sana viikolle, “nädala”, tulee tietenkin venäjän viikkoa merkitsevästä sanasta “nedelja”, “kingitus” (sanotaan kinkkitus) on ilman epäilystä sukua pohjalaismurteen “kenkki” –sanalle ja molemmat luultavasti ovat peräisin saksan schenken – Geschenk –sanoista. Onko sanojen kanssa painivalle kirjoittajalle erityisen mieluista toisen kielen sanojen löytäminen, käyttäminen ja kieliopin arvoitusten ratkominen?

Ja tietysti viro on suomalaiselle hupaisa kieli. En ehdi estää tirskahdusta, kun luen, että kavalat kyberkelmit ovat muiluttaneet pankkitileiltä rahaa. Minua huvittaa suuresti, että putukkaat ovat hyönteisiä, ämplik hämähäkki ja kärpes kärpänen.

Enkä ole ainoa. Kurssitoverini säteilivät oppimisen intoa – olimme tohkeissamme kuin ensiluokkalaiset. Kertoivat, että kun järjestettiin teemapäivä monikon partitiivista, osanottajia tungeksi paikalle, niin etteivät istumapaikat riittäneet. Monikon partitiivi!

Kansojen moninaisuudessa on sydäntä läikähdyttävää löytää samanlaisuutta muualtakin kuin kielestä. Emme ole maailman ainoita tällaisia. Saman näköisiäkin ollaan. Virolaisten tavassa olla olemassa on jotain tuttua, vaikka kansan kohtalo historian saatossa onkin ollut toinen, kovempi kuin suomalaisten. Sama vetäytyvyys, introverttisyys, järjestelmällisyys, pragmaattisuus, pelkistetty tyyli, siisteys, kunnolla tekemisen arvostaminen, tietotekniikan käyttö, ylisanojen halveksunta. Virolaiset hämmästelevätkin suomalaisten nykyistä intoa viljellä sanoja “mahtavaa, upeaa, huippua”. He ilmaisevat ihastuksensa sanalla “normaalne”.

Virolaisten kesähitti on muuten Curly Stringsin “Kauges külas”, jonka löydätte täältä: 

Kas, se kertoo teinistä, jonka pitää viettää kesäänsä isovanhempien luona kylässä, jossa ei ole mitään, ei toisia nuoria, ei pankkiautomaattia, ei kauppaa, vain retkahtanut lentopalloverkko tyhjällä rannalla, jossa nuori yrittää ruskettaa itseään ja kuuntelee mankkaansa. Tuttua?

Kieltä voi opettaa. Kieli muuttuu, mutta perussäännöt pätevät. Kun on kerran oppinut taivutusmuodot, ne pysyvät. Voiko kirjoittamista opettaa? Siitä ensi kerralla.