Työkyky

 

Kirjailijan tai minkä tahansa luovan alan (ja niitä on paljon, luovuutta työssään käyttävät niin insinööri kuin lähihoitaja) työntekijän tärkein omaisuus on hänen työkykynsä, jota kohtelemme usein välinpitämättömästi ja anteeksiantamattoman kurjasti.

Kirjailija tarvitsee kykyä tuottaa uutta ja hallita suuria kokonaisuuksia. Hänen täytyy kyetä luomaan, keksimään kiinnostavia tarinoita ja kirjoittamaan ne hyvin. Täytyy kestää hyvät tai huonot kritiikit – molemmissa on kestämistä – tai täysi hiljaisuus, mikä lienee pahinta.

Useimmiten kirja painuu unohduksiin kohtuuttoman nopeasti, kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. On huokaistava ja kirjoitettava uusi kirja. Aloitettava taas alusta. Joskus hiipii mieleen tuhoisa ajatus: entä jos en enää kykenekään? Jospa kadotan kykyni keksiä ja kirjoittaa? Tai mikä vielä pahempaa: entä jos olen jo kadottanut luovuuteni ja kirjoittamisen taitoni, mutta en vain itse huomaa sitä?

Olen viime aikoina lukenut kolme kirjaa, jotka edustavat tekijänsä myöhäistuotantoa ja jotka ovat niin huonoja, että samankaltainen esikoiskirja ei ylittäisi julkaisukynnystä. Nämä on kuitenkin julkaistu, vaikka ne ovat tekijälleen häpeäksi. Yksi on dekkari, joka ei pysy koossa ja jonka ratkaisu tulee täysin perustelematta. Toinen on viihdekirja, joka ei ole enää nokkela eikä säkenöivä vaan jonka kielikin on kuin sote-mietinnöstä. Kolmas on realistinen, omaelämäkerrallinen kirja, joka leviää ja pursuaa joka suuntaan, toistaa tapahtumia ja kielikuvia, vyöryttää yhä uusia henkilöitä ja on aivan liian pitkä.

Kirjailija on menettänyt kykynsä eikä kukaan ole sanonut sitä hänelle. Tämä herättää minussa levottomuutta.

Tuottelias Mika Waltari menetti työkykynsä suhteellisen varhain. Silti hän yritti yhä edelleen, riipaisevasti. Kiipesi joka aamu vinttikamariin, yritti ja yritti, mutta oli kadottanut kokonaisuuden hallinnan. Se on minusta kirjan kirjoittamisessa vaativinta, pitää kokonaisuus näpeissä. Waltarin epäilen sairastaneen burn outia, josta tuolloin ei tiedetty mitään. Hän olisi tarvinnut hoitoa ja vuoden tai kahden loman. Uskon, että hän olisi voinut toipua, mutta kirjoituskoneen ääressä istuminen ja itsensä pakottaminen mahdottomaan pahensivat tilannetta.

Kirjailijat tekevät työtään varsin iäkkäiksi. Harvassa lienevät ne, jotka odottavat vesi kielellä varhaiseläkettä. Paitsi ne, jotka odottavat varhaiseläkettä porvarillisesta leipätyöstään ja unelmoivat kokopäiväisestä kirjoittamisesta.

Koska kirjailija on yksinyrittäjä, hän on muiden yksinyrittäjien tavoin työkykynsä varassa. Eikä hänen työkyvystään kanna huolta kukaan muu kuin hän itse. Menneet ovat ne ajat, jolloin kustantajat hyysäsivät kirjailijoitaan (jotka muistitiedon mukaan puolestaan tekivät kaikkensa tuhotakseen työkykynsä).

Koska kirjailija ansaitsee varsin niukasti, hänellä on rajallisesti mahdollisuuksia lomailuun tai varsinkaan matkailuun. Ei ole kesälomaa ja ajatus kesälomarahoista tuntuu huvittavalta. Sairaspäivätkin ovat vähän niin ja näin. Joskus huolestun siitä, että ei ole varaa ylläpitää työkykyä, on vain kyettävä työhön. Toisinaan huolestun vakavasta taipumuksestani työhulluuteen. Se tauti ei ole harvinaista kirjoittajien keskuudessa.

Työkyky ja innostus tekstin tuottamiseen ovat arvokkainta, mitä kirjoittajalla on. Niihin ei pidä suhtautua ylimielisesti. Työkykyä on hoidettava silloinkin, kun työ sujuu, ei vasta sitten, kun se lakkaa sujumasta.

Ihmisillä on erilaisia tapoja hoitaa työkestävyyttään.

Tauot. Kirjoittaminen on paikallaan pysyvää istumatyötä. On siis hyvä välillä nousta ylös, kävellä vähän tai venytellä. Jotkut istuvat kirjoittaessaan jumppapallon päällä, ekstremistit noudattavat Hemingway-metodia ja kirjoittavat seisaaltaan. Häpeillen tunnustan, että itse kirjoitan paljon selälläni sängyllä puoli-istuvassa asennossa. Rento asento ja muusa (=kissa vieressä) saa ajatukset luistamaan.

Liikkuminen. Tämän tietävät kaikki ja liikunnan ilosanoma näyttää menneen perillekin. Jotkut harrastavat rankkaa, jotkut vähemmän rankkaa liikkumista. Minulle käveleminen vapauttaa mielen, uiminen on meditatiivista ja marjojen tai sienien poiminta saa ideamyllyn pyörimään – kai sille jokin selityskin on, ehkä silmän ja käden yhteistyö tuottaa virikkeitä aivoille.

Vertaistuki. Minulla on usea kollega, joiden kanssa hoidamme kirjoittajansielua. Yhden kanssa juodaan tykykahvit silloin tällöin, toisen kanssa ylläpidetään juustokakkuperinnettä, kolmannen kanssa käydään taidenäyttelyissä ja neljännen kanssa luetaan tekstejä vastavuoroisuuden periaatteella. Näistä rinnallakulkijoista olen hyvin kiitollinen. Vaikka kirjoittaminen on yksinäistä työtä, tekstin kehittely ei kuitenkaan ole. Kirjallista yhdistystoimintaa ei pidä aliarvioida. Olen myös mukana yksinyrittäjien työnohjausryhmässä.

Vaihtelu. Opettaminen, esiintyminen tai koulukeikkailu ovat erilaista ja tervetullutta. Sitä paitsi eläviä, oikeita ihmisiä on aina jännittävä tavata. Mukava oppijaryhmä antaa opettajalle paljon.

Oppiminen. Opiskeleminen ja oppiminen on palkitsevaa. Itse olen viime vuosina opiskellut taidehistoriaa, kollega puurtaa historianopintoja ja jokunen tuttu on suorittanut luovan kirjoittamisen opinnot. Yliopistot järjestävät paljon tapahtumia, joihin voi vapaasti mennä kuuntelemaan luentoja mitä kummallisimmista aiheista. Toisten kirjailijoiden esiintymisistä, paneelikeskusteluista tai lukutilaisuuksista saa paljon itselleen.

Hengenravinto. Aivojaan pitää myös ruokkia virikkeillä, ei ainoastaan kiskoa niistä koko ajan ulos suoritteita. Kirjoittaja tietenkin lukee kirjoja koko ajan, se kuuluu ammattiin. Monet kuuntelevat musiikkia – jopa kirjoittaessaan. Itselleni kuvataide on läheinen. Olen kiintynyt taidemuseoihin ja vanhaan öljyväritaiteeseen. Suurikokoiset maalaukset ovat aikansa televisiosarjoja: paljon tapahtumia, erilaisia luonteita, ihmissuhteita.

Taiteilijatreffit ovat kotijumalani Julia Cameronin nimeämä konsti, jota olin harjoittanut jo kauan ennen kuin luin Tyhjän paperin nautinnon (jota suosittelen). Se tarkoittaa, että menee yksinään jonnekin. Museoon, naapurikaupunkiin, ostoskeskukseen, raveihin, antikvariaattiin, kirpputorille, kirjakauppaan – mihin tahansa hiukan erikoiseen paikkaan. Tärkeätä on mennä yksin, vain ajatustensa kanssa.

Lomailu. Loman ei tarvitse olla kallis eikä edes pitkä. Toiseen ympäristöön siirtyminen ja kirjoittamisen jättäminen pois silmistä ja mielestä ovat hyvä konsti. Tärkeätä on antaa itselleen lupa olla lomalla ja vapauttaa mielensä kirjoittamisen ajatuksesta.

”Onni” sanan sijaan voisi sijoittaa ”työkyky” tässä Veikko Antero Koskenniemen aforismissa:

Ah onni on kuni lintu vaan

sen läsnäolo vasta huomataan

kun pois se pyrähti piilostaan

You may also like...

3 Responses

  1. Anneli Kanto sanoo:

    J. Pekka Mäkelä kommentoi ilokseni kirjoitustani omassa blogissaan ja raportoi omista tavoistaan ylläpitää työkykyään: http://www.yrttimaa.net/Blogi/?p=7362

  2. kjjo sanoo:

    Istuminen on luonnehdittu vaarallisemmaksi työasennoksi kuin lojuminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *