Taiteilijaluonne

 

“Se on sellainen taiteilijaluonne.”

Mitähän sekin tarkoittaa? Taiteilijaluonteella kuvaillaan tavallisesti lievää vakavammin huithapelia ihmistä, jonka näpeissä eivät arkipäivän realiteetit pysy ja jonka elämänhallinta on hukassa. Usein syndroomaan liitetään vielä epäluotettavuus, lyhytjännitteisyys ja työhaluttomuus, sotkuiset raha-asiat sekä niitäkin sotkuisemmat ihmissuhteet, joskus myös mieltymys päihdyttäviin substansseihin.

En mene sanomaan, mitä tällaisella taitelijaluonteella syntyy, muttei ainakaan taidetta.

Taide vaatii pitkäjänteisyyttä, kärsivällisyyttä, sitkeyttä ja ahkeruutta, joskin muutamat boheemitaiteilijan imagoaan vaalivat henkilöt salaavat työteliäisyytensä.

Kaikissa taiteenlajeissa on omat vaatimuksensa – siis lahjakkuuden lisäksi, mutta jotkut lajit kuten klassinen baletti tai musiikki edellyttävät pitkäjänteisyyttä ja harjoittelua yli-inhimillisen määrän. Ohjaaminen tai arkkitehtuuri tarvitsee organisatorista kykyä, näytteleminen ruumiinkoordinaatiota, sirkus tätä lajia aivan erityisen paljon, kuvanveistäjä tekee fyysistä työtä, valokuvaajalle silmän tarkkuus on välttämätöntä. Kaikki taiteet ahmivat työtunteja, vaivaa, harjoitusta ja sivistystä.

Kenenkään mieleen ei pälkähtäisi neuvoa aloittelevalle viulistille, että muutaman kerran kun harjoittelet, niin konserttikiertue ja menestys odottaa. Kuitenkin saatetaan olettaa, että kirjoittaja ei tarvitse harjoitusta eikä tietoa kirjallisuuden menneisyydestä tai nykytilasta. Jokainenhan osaa kirjoittaa.

Kymmenentuhannen harjoitustunnin peukalosääntö ei ole legendaa, mutta tyhjästä putkahtava, valmis nero on.

Vita brevis, ars longa. Elämä lyhyt, taide pitkä. Lahjakkuus ilman ahkeruutta on kuin auto ilman polttoainetta. Siinäpä se on, mutta mihinkään ei liiku.

Vincent van Goghin kirjeet veljelleen Theolle avaavat sitä pitkällistä ja työteliästä, harjoitusten ja kokeilujen prosessia, joka maalarilla oli kohti tavoitettaan. Kirjeet on julkaistu englanniksi, suomeksi löytyy Irving Stonen toimittama laitos Kirjeitä veljelleni. James Liptonin haastattelemat elokuvatähdet televisiosarjassa Tähdet kertovat ovat ällistyttävän sivistyneitä, tuntevat klassikot ja pitävät kovaa työntekoa itsetäänselvyytenä. Televisiosarja rokin klassikkolevyjen syntymisestä avaa bändien taiteellista työtä – paljon harjoittelua ja etsimistä silläkin suunnalla.

Kirjoittajan, maalarin tai muusikon puolella on se etu, että ura ei ole aivan niin lyhyt kuin vaikkapa tanssijan tai urheilijan. Kolmikymppinen uimari tai nelikymppinen balettitanssija ovat uransa loppuvaiheessa, monella muulla taiteen alalla kahdeksankymppiset tekevät hyvää tulosta.

Tein kerran yhteistyötä erään opettajan kanssa. Vaativa ammatti sekin, mitä suurimmassa määrin. Projektin loppuvaiheilla hän puuskahti: “Olen aina ajatellut, että tuo Anneli viettää hienoa unelmaelämää, mutta sinähän teet aivan hirveästi töitä.” Jep. Unelma on, hienoa, vapaata on, mutta paljon työtäkin on. Kirjoittaminen on “vapaa ammatti”, mutta urakkatyötä. Se vaatii sitoutumista, itseohjautuvuutta ja itse asetettua korkeaa vaatimustasoa. Ei parane itseään sääliä eikä mennä siitä, missä aita on matalin.

Raha-asioiden hallintaakin taide vaatii, sillä töiden tuotto on niukka. Jos apurahan onnekseen saa, tilanne helpottuu, mutta käteen jäävällä 1.400 eurolla kuussa leipä ei muutu leveäksi. Niukkuuteen pitää suostua.

Taiteilijaluonteinen epäluotettavuus taasen ei ole eduksi, kun olet tasan yhtä hyvä kuin viimeisin työsi. Jos esiintymään kutsuttu kirjailija hoitaa työnsä huolimattomasti tai tuottaa pettymyksen tilaisuuden järjestäjille, viidakkorumpu kumisee eikä uusia esiintymiskutsuja tule.

Ihmissuhteissaan taiteilijat lienevät yhtä taitamattomia kuin kuka tahansa. Elämässä nyt vain ollaan kädettömiä ensikertalaisia kaikki.

Vaikka tässä korotan arvoon luterilaista moraalia ja porvarillista säntillisyyttä, annan myöntöä “taiteilijaluonne” –kliseelle sen verran, että taide vaatii piittaamattomuutta siitä mitä muut ajattelevat. Jos yhteiskunnallinen asema, varakkuus ja arvonanto ovat ihmiselle kovin tärkeitä, se ei povaa hyvää taiteelliselle uralle. Jos arkailee tekemisiään, “mitä tästä ihmisetkin sanoisivat”, se voi kahlita kirjoittamista. Paitsi jos arkailee, mutta kirjoittaa silti niin kuin kirjoittaminen vaatii.

Olen ollut mukana useammassakin kirjoittavassa yhteisössä ja voinut seurata, kuka pinnistää julkaisukynnyksen yli. Lahjakkuutta on ollut paljon, siitä ei ole viime kädessä kyse. Ratkaisevaa on sinnikkyys ja se, miten tärkeälle paikalle kirjoittamisen elämässään asettaa. Joskus tosin elämänvaihe tuottaa voittamattomia esteitä: opiskelut, sekava tai erityisen vaativa työtilanne, vakava sairaus perheessä tai pikkulapsivaihe syövät luovia voimia, mutta tilaisuus voi tulla myöhemmin.

Pysy sitkeänä. Älä kadota maalia näkyvistä.

You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *