Keskusteluja kuolleiden kanssa

Historiallisen romaanin kirjoittaja keskustelee kuolleiden kanssa. Hän etsii tietä heidän luokseen, yrittää puhua heidän kanssaan. Tämä ei ole vertauskuva.
​Historia on täynnä myyttejä sankareista, jotka ovat laskeutuneet tuonpuoleiseen, kuoleman valtakuntaan löytääkseen ikuisen elämän arvoituksen. Dante tai Gilgamesh, shamaanit, Väinämöinenkin meni Antero Vipusen kitaan hakemaan sanoja. Miksi kuolleiden luo? Koska kuolleilla on tieto. Mutta kun nämä rohkeat palasivat tälle puolen, ei heillä ollutkaan tuliaisinaan ikuista elämää vaan hyvä tarina. Sanoja.
​Tämän kertoo Margaret Atwood inspiroivassa teoksessaan Negotiating with the Dead. Hänen mielestään jokainen kirjailija oppii kuolleilta eli aiemmilta kirjailijoilta, joita vasten myös nykykirjailija punnitaan ja arvioidaan. “Kuolleet hallitsevat menneisyyttä, he hallitsevat tarinoita ja myös tiettyjä totuuksia”, Atwood kirjoittaa.

 

* * *​

 

Historiallisista henkilöistä on olemassa tutkimuksia ja elämäkertoja, jos he ovat olleet aikanaan julkisuuden henkilöitä tai toiselta laidalta, rikollisia. Sellainen aineisto on hyödyllistä ja tarpeellista, mutta suorimmin kuollut löytyy kirjoituksistaan tai maalauksistaan. Ehkä hänet voi löytää myös ryijystä, taitavasti nikkaroidusta arkusta tai omin käsin rakennetusta talosta. Tätä kirjoittaessani oivallan, että löysin iso-isoisäni Mikael Malmbergin eli Hirvisalon Mikin hänen rakentamastaan yksiviisarisesta renginkellosta. Katson kelloa ja ajattelen, miten hän on maalannut siihen numerot ja nimikirjaimensa, rakentanut koneiston ja valanut röpyliäisen punnuksen. Mikki on kellossa.
​Viime aikoina olen katsellut paljon keskiaikaisia kirkkomaalauksia. On eri asia nähdä valokuva ja nähdä kirkon seinä. Rymättylän kirkon Viimeisellä tuomiolla ei riitä, että helvetinlieskat nuolevat surkeita syntisiä, vaan ilkeämielinen piru pyllistää sontiakseen heidän niskaansa. Katson ja tavoitan maalarin silmäniskun 600 vuoden takaa.
​Kun löytää kuolleen kirjeitä tai päiväkirjan, keskusteluyhteys syntyy. Eivät ne ole totuus, eivät edes suoraa puhetta, mutta valhe ja peittely paljastaa, mitä on peitelty, mistä on ollut pakko valehdella.
Luen Pietari Brahen päiväkirjaa ja tyynestä teksti huokuu läpi kipu hänen kertoessaan vaimonsa kuolemasta. Luen punavangin Suomenlinnan leiriltä lähettämää tuhruista postikorttia, johon on paksulla lyijykynällä kirjoitettu: “Jag svälter ihjäl.” Kortti on sensuroitu, se ole koskaan saavuttanut vastaanottajaansa, mutta kun pidän paperia kädessäni, hetkessä on maaginen yhteys ajan ja paikan yli. Luen Kalajoen kirkkoherran Ljungo Tuomaanpojan vaivalloista käännöstä Kuningas Kristofferin maanlaista ja näen miten vaikea, miten mahdoton tehtävä oli, kun suomen kielessä ei ollut lakiin soveltuvia sanoja.
Tunnen kollegiaalista empatiaa. Ljungokin etsi sanoja.

You may also like...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *